Tissiviikko, osa 3:
Tissit taiteessa

"Länsimaisen taiteen historia on myös tissien historiaa."

Nykytissit ja taidehistorian tissit.

Rintoihin ja niiden representaatioihin tuntuu kiteytyvän koko naiseus; naiskehon kauneus ja kauheus, sille asetetut vaatimukset, näiden vaatimusten pettämiseen liittyvä häpeä, naisruumiin julkisuus ja sen symbolinen arvo. Taide on läpi vuosituhansien sekä ylläpitänyt että purkanut näitä erilaisia naiskehoon kohdistuvia ajatuksia, odotuksia ja vaatimuksia.

Länsimaisen taiteen historia on myös tissien historiaa. Esihistoriallinen Willendorfin Venus – noin 25 000 vuotta vanha rehevä äiti maa nimetään usein yhdeksi ensimmäisistä löydetyistä taideobjekteista. Hahmossa, kuten myös monissa sen seuraajissa, huomio kiinnittyy rintoihin ja keskivartaloon, kasvojen ja muun ruumiin ollessa hyvin viitteellisesti toteutettuja. Vuotta nolla lähestyttäessä marmoriset Venus-veistokset alkoivat jo rakentaa kuvaa siitä, millainen naisvartalo kelpaa kuvattavaksi. Nuoruus, kauneus ja hyvyys korreloivat keskenään, fyysisen ja moraalisen kauneuden ajateltiin olevan yhtä. Myös ideaaliset tissit tulivat määritellyiksi, hyvänä esimerkkinä Milon Venus, jonka alaruumis on häveliäästi peitetty, mutta jonka terhakkaat symmetriset rinnat tuntuvat kompensoivan puuttuvia käsiä.

Georgi Nemtzov

Ajanlaskun ensimmäiset vuosisadat länsimaisessa taiteessa peittivät tissit lähes kokonaan, lukuun ottamatta autuaina imettäviä Marioita, paratiisikuvia ja Venus-variaatioita. Hämmentävä poikkeus ovat Hieronymus Boschin teokset, joista Himojen puutarha -triptyykki ei erityisemmin keskity naisen anatomiaan, vaan esittää alastomuuden sellaisenaan, luonnollisena/luonnottomana osana kaiken kattavaa, hallusinaationkaltaista kaaosta ja ihmisyyden (ja eläimellisyyden) outoja variaatioita. Historiallinen kuriositeetti ovat myös Harpyijat, paljasrintaiset siivekkäät naishirviöt.

Yksi taidehistorian hämmentävimmistä tissimaalauksista saattaa olla tuntemattoman taiteilijan Gabrielle d’Estrées and one of her sisters (noin 1594). Maalaus esittää kahta punaisten verhojen keskellä kylpevää naista, joista toinen nipistää sormusta pitelevää naista nännistä. Teko esitetään maalauksessa mitä normaaleimpana aktina kahden sisaruksen välillä, eikä asetelmallisen maalauksen harmonia kärsi tästä kummallisesta eleestä mitenkään. Eleen on tulkittu viittaavaan Gabrielle d’Estreen, Henry IV:en rakastajattaren raskauteen, ja toisaalta teosta taas on pidettynä eroottisena maalauksena.

Barokin taide toi maalauksiin lihallisen ja rehevän alastomuuden: Rubensin naisia kuvaillaan nykyteoriassa usein ”ylipainoisiksi”, vaikka esimerkiksi Kolme sulotarta ovat kolme hyvinkin normaalipainoista ja -rintaista naista, jotka vaan sattuvat edustamaan vähemmistöä hoikkien ja pienirintaisten naisrepresentaatioiden joukossa. Naistaiteilijoiden esiinnousu toi uudenlaisen näkökulman naisruumiin kuvaukseen. Marie Guilleminen Benoistin Mustan naisen muotokuva vuodelta 1800 tuo esille mustan rinnan, mutta vailla ajalle tyypillistä eksotismia ja tirkistelyä.

Yhdet ehkä taidehistorian tunnetuimista rinnoista löytyvät Eugène Delacroixin 28. Heinäkuuta, Vapaus barrikaadeilla maalauksesta vuodelta 1830. Vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksen muistoa ylistävässä katutaistelun kuvauksessa etualan täyttävät ruumiit, joiden ylitse kiipeää Ranskan lippua heiluttava nainen, jonka mekko on valahtanut vyötärölle. Paljaat rinnat tuntuvat nousevan maalauksessa koko vallankumouksen symboliksi, onhan vaatetuksen korjaaminen mahdotonta ase toisessa ja lippu toisessa kädessä. Seuraavan kerran politiikka ja tissit kohtasivat taiteessa yhtä näkyvästi 1990- luvulla, kun Jeff Koons toi yhdet aikakauden tunnetuimmista tisseistä osaksi taiteen kenttää kuvatessaan Made in Heaven -sarjassa itsensä ja silloisen vaimonsa, pornotähti-parlamentaarikko Ilona ”Cicciolina” Stallerin, harrastamassa seksiä.

Annie Guilloret Jeff Koons

Surrealistit siirsivät tissit perinteiseltä paikaltaan, ja ne löytyivät milloin vaatteiden päälipuolelta, milloin silmien tilalta, kubistiset tissit taas saivat aivan uusia muotoja. Abstraktin taiteen vallankumous siirsi tissit hetkellisesti syrjään visuaalisten taiteiden keskiöstä. Tissien ja alastomien naisvartaloiden määrä teoksissa on kuitenkin ollut niin mittava, että aktivistiryhmä Guerrilla Girls on kysynyt vuodesta 1989 lähtien, täytyykö naisten olla alasti päästäkseen arvostettuun newyorkilaiseen Met-museoon. (Vuonna 1989 Met-museon modernin taiteen osastolla alle 5% taiteilijoista on naisia, kokoelman alastomista 85% on naisia. 2004 naistaiteilijoita oli enää alle 3%.)

Tissirepresentaatioiden määrästä ja merkittävyydestä huolimatta feministinen naistaide (tiedostan määritelmän kyseenalaisuuden) on keskittynyt naiserityisyydessään enemmän vaginoihin. Vaikuttavia poikkeuksiakin on: Mary Coblen videoteos Binding Ritual, Daily Routine vuodelta 2004 kuvaa naista, joka teippaa rintansa ilmastointiteipillä ja repii teipin pois, paljastaen ärtyneen punaisen ihon, ja Catherine Opien imetys-omakuva Self-Portrait / Nursing samalta vuodelta päivittää myyttiseen äitiyteen liittyvää kuvaa. Orlan puolestaan on käyttänyt omaa ruumistaan materiaalina tutkiessaan kauneusleikkausten avulla eri aikojen kauneusihanteita. Brittiläisen Jenny Savillen valtavat yksityiskohtaiset maalaukset tarkastelevat naiskehoa juuri niin lihallisena, kurittomana ja brutaalina kuin se on.

Jenny Saville Diego Carannante

Rinnat näyttelevät siis taiteessa yhä keskeistä roolia, mutta niiden muodot ovat moninaisemmat. Vuoden 2013 Käsitekesä-näyttelyssä Kokemäellä Mobile Female Monument -vaginavestoksesta tunnettu Mimosa Pale kokosi 120 000 kilosta lehmänlantaa jättimäisen tissin keskelle peltoa. Lannasta erittyvä metaanikaasu muodostui äidinmaitoa kuvaaviksi pisaroiksi, ja lopulta äitiyttä ja äidinmaitoa ylistävä ekoteos tuhosi itse itsensä.

Kotimainen nykytaide ei kuitenkaan keskity pelkästään juhlistamaan kahta kaunista rintaa. Suomessa sairastuu vuosittain rintasyöpään lähes 5 000 naista. Lukuun nähden tauti on pitkään ollut hämmästyttävän näkymätön, mutta viime vuosina saanut näkyvyyttä useammankin taideprojektin kautta.

Tuula Bergqvistin teokset ovat muotoutuneet taiteilijan oman syöpäprosessin kautta, ja käsittelevät siihen liittyviä tunteita, sekä katsomista, katseen kohteena olemista, identiteettiä, häpeää, ja samalla keholle asetettuja vaatimuksia yleisemmin. Bergqvistin teokset pakottavat katsojan kohtaamaan pelkonsa, epävarmuutensa ja vastemielisyytensä sairauden äärellä ja miettimään torjuntojensa syytä. Samalla ne kyseenalaistavat vallitsevan naiskuvan. Bergqvist puhuu ”ruumishäpeästä” ja sen kohtaamisesta syövän kautta: mitä tapahtuu ruumissuhteelle, kun kehosta leikataan jotakin ulkonäön kannalta olennaista pois, ja aiemmin kauniin rinnan tilalle jää vain arpia? Bergqvist viittaa länsimaiseen kauneusihanteeseen, johon kuuluvat rinnat – mielellään isot sellaiset – ja kertoo yhteiskunnan kustantavan rintansa leikkauksessa menettäneille naisille uuden rinnan. Entäpä jos sellaista ei halua?

Materiaalina teoksissaan Bergqvist käyttää muun muassa kierrätetyjä rintaliivejä; vaatekappaletta, johon syöpä ensisijaisesti kytkeytyy ja joka materiaalinsa puolesta kuuluu arkisen kokemusmaailman piiriin. Käytetystä kankaasta erittyvät pesuaineen ja ihmiseritteiden tuoksut ja hajut viittaavat sekä toivottuun puhtauteen että ruumiilliseen, inhimilliseen läsnäoloon. Bergqvistin Rintakuvia teoksen rintaliiveissä toinen rinta on korvattu milloin luonnosta löytyvillä materiaaleilla, milloin terävillä piikeillä tai satiini- ja pitsiröyhelöillä, jotka kaikki tuottavat erilaisia mielikuvia sairauden ja naisruumiin kontekstissa. Luonto teossarja sisältää omakuvia näihin rintaliiveihin pukeutuneena ja luontokuvia, liittäen singulaarisen ruumiin sairauksineen osaksi luonnon suurta kiertokulkua.

Monokini_Katja

Tärähtäneet ämmät, eli taiteilijapari Katriina Haikala ja Vilma Metteri, kyseenalaistavat teoksillaan vallitsevan kauneusihanteen. Työryhmä tekee alusvaatteita, joihin on painettu karvoja, fantastisia uimapukuja yksirintaisille, Hate couturea, jossa rinnat roikkuvat kaulaliinassa – ja ilmoittaa olevansa uusi normaali: ”We are the new normal.” Monokini 2.0-projekti kyseenalaistaa vallitsevan käsityksen siitä, millainen on kaunis ja puoleensavetävä nainen. ”Who says you need two?” julistavat uimapuvut, jotka on suunniteltu naisille, joilta toinen rinta on poistettu. Projekti kokosi yhteen muotisuunnittelijoita, valokuvaajia ja malleina toimineita yksirintaisia naisia, juhlistaen suomalaisen naisen rohkeutta ja avaten ovia tasa-arvoiselle, uudenlaiselle kauneuskäsitykselle.

Kuvat:
fmpgoh/CC
Georgi Nemtzov/CC
Annie Guilloret/CC
Diego Carannante/CC
Tärähtäneet ämmät

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi