Elämäni Miehet osa 3/6

"Olen matkalla Punavuoreen tapaamaan Jouko Korkeasaarta ja Ville Häkkistä. Tänä iltana aiomme viinitellä aikoinaan niin pahamaineisessa Rööperissa, talossa, jossa on joskus tapahtunut selvittämätön henkirikos."

Kuvat: My Lost Uncle

“Ei siellä mihinkään ständeihin tutustuttu, kai siellä jotain esityksiäkin oli. Itse stagedaivasin Mikko Kivisen päälle pääesiintyjä Die Kruppsin keikalla. Näyttelijä usutti järkkärit perääni ja pakenin Lepakon vessaan verissä päin”
V.

 

Prologi: Ensimmäisen lasin hinku

On pimeää ja syysmyrsky piiskaa naamaani. Kuulokkeissa soi 1980-luvun New Wave-yhtye Camera Obscuran Strange Faces. Olen matkalla Punavuoreen tapaamaan Jouko Korkeasaarta ja Ville Häkkistä. Tänä iltana aiomme viinitellä aikoinaan niin pahamaineisessa Rööperissa, talossa, jossa on joskus tapahtunut selvittämätön henkirikos.

Teiniaikoina nämä miehet olivat ne strange faces, joita kaikki seurasivat. Näin heidät vuonna 1995 blondeissa peruukeissa ja samanlaisissa, kustomoiduissa denim-asuissa. Silloin ihailin heitä kaukaa, nyt olemme olleet ystäviä jo vuosia.

Twin style. He olivat kuin hiukselliset ja miespuoliset Eva & Adele. He olivat ensimmäisen asteen yhteyteni artsy-fartsy-tekemiseen ja DIY-muotiin.

He olivat super-cool.

 

sExhibition!

Jouko avaa oven, Ville polttelee savuketta taaempana.

Astun huoneistoon, jossa silmiini osuu ensimmäisenä nahkainen niittipallo ja samaan tyyliin modernisoitu sohvapöytä. Jonkinlainen Sodoman 120 Päivää -fiilis tässä kieltämättä herää. Yhdistän tunnelman Judas Priestiin ja venäläisten instagrammaajien brutaalin trendikkäisiin kuvafeedeihin. Edellämainituista löytyy niittejä, anarkismitrendejä, nahkaa, asennetta sekä takaraivotikkejä.

Helsingin sExhibition-messut olivat 1990-luvun alun it-tapahtuma. “Kaikki kyselivät, että joko sulla on liput ja sinne oli päästävä”, Jouko muistelee.

“Ei siellä mihinkään ständeihin tutustuttu, kai siellä jotain esityksiäkin oli. Itse stagedaivasin Mikko Kivisen päälle pääesiintyjä Die Kruppsin keikalla. Näyttelijä usutti järkkärit perääni ja pakenin Lepakon vessaan verissä päin”, jatkaa Ville.

VILLE

Samaisena iltana tämä taiteilijaduo tutustui toisiinsa nyt jo tuhotun Lepakon synkillä käytävillä. Joukolla oli PVC-mikroshortsit, Villellä itsepainettu Einstürzende Neubautenin logo paidassaan ja kiinnostuksen kohteet resonoivat heti.

Jonkinlainen muistijälki saattaa nahkainen niittipallokin olla tuosta dekadentista illasta.

 

Maaseutu ja Dekadenz

Molemmat miehet ovat kotoisin maalta. “En päässyt koskaan sisään maalaistouhuun.”, Haukivuorella lapsuutensa viettänyt Ville kertoo. Kajaanista kotoisin olevalla Joukolla on samanlaisia kokemuksia.

Kummallakin oli jo varhain kova halu päästä oikeaan kaupunkiin. Virallista osoitetta ei toki vielä aikoihin löytynyt suuremmasta kaupungista.

Joukon herättänyt kaupunkikokemus oli kielikurssi Lontoossa. “Siellä maailma aukeni ja tutustuin helsinkiläisiin punkkareihin.” Kurssin jälkeen elämä jatkui Kajaanista Limingan taidekouluun.

“Olin Limingassa kaksi vuotta. Sieltä ramppasin kaikkien taidekoulujen pääsykokeissa, enkä päässyt sisään”, kertoo nyt Kuvataideakatemiassakin opiskellut taiteilija.

Ville selviytyi Haukivuorella 50:n kirjekaverin kuulumisilla ja kunnantalon valokopiokoneen mahdollistaman punkhenkisen fanzinen toteuttamisella. Viikottain lähikaupungissa järjestettiin myös graafikan työpaja.

“Paja oli tärkeä henkireikä lukiovuosina. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen meninkin painopinnanvalmistajan koulutukseen.”

Ammattikoulussa oli jo punk-aktivismin ja pienlehtiharrastuksen kautta tuttuja.

”Jostain kumman syystä sinne oli ajautunut vaihtoehtotyyppejä”, Ville kertoo hengenheimolaisistaan.

Ville muistelee myös matkaansa New Yorkiin ja itärannikolle, “Se oli nuoruudessani avaava reissu. Nykissä asuin PIMyhtyeen Vilma Vainikaisen luona. Hän näytti minulle kaupunkia, muun muassa Rosemary`s Babyn kuuluisan talon ja bailasimme yökaudet. Ennen matkaa olin lähetellyt lehtiäni amerikkalaisille punk-jumalilleni ja näin pääsin tapaamaan heitä itärannikon muihinkin kaupunkeihin”.

Asia, joka yhdisti miehiä omilla tahoillaan jo ennen toistensa tapaamista oli helsinkiläisen Dekedenz-kaupan Dekalooki. Suosikin lipukkeella maaseudulle tilattu postikatalogi tipahti luukusta aika ajoin. Nimi ja osoite oli painettu takakannessa hautakiven kuvaan.

Aikansa myyntikuvastoilmiössä heijastuivat Joukon ja Villen visiot kaupunkielämästä. Kuvaston mallit olivat muodikkaita “etelän” nuoria ja taitollisesti mustavalkoinen ilme oli lainattu suoraan kopiokoneesta ja The Crampsiltä.

“Katalogi oli vain sellainen, että haluan tuon ja tuon ja ketä nää tyypit oikeesti on”, miehet kertovat.

Ville tuhlasi Dekadenz-kauppaan huonekaluihin tarkoitetut “fattarahansa”. “Ostin sieltä ensimmäiset Dr.Martensin steelcapini ja ystävillekin lahjoja.”

Jouko on myynyt omat Dekalooki-kataloginsa nyt paljon myöhemmin.“Käytin niitä yhdessä teoksessani ja aarteeni ovat Helsingin Kaupungin Taidemuseon kokoelmissa.”

 

Rockmajoitusta UG-pääkaupungeissa

Suomalaisen nomadin sielu näkyy Villessä ja Joukossa. VR:n kiskoja on kulutettu tuhansia kilometrejä.

“Ystäviä asui ympäri Suomea ja heidän luona tuli käytyä paljon”, Jouko kertoo ja Ville lisää: “Siihen aikaan pummilla pystyi matkustamaan hyvin.”

Ville asettui Jyväskylään ja Jouko Turkuun. 1990-luvun lopulla nuo kaupungit olivat Suomen underground-pääkaupunkeja.

Ville aloitti opiskelut Jyväskylän yliopistossa ja järjesti indie- ja punk-keikkoja ja klubeja Ilokivi-ravintolassa sekä legendaarista Jyrockia. Hän oli promoottori, joka toi bändejä maahan omasta tahdostaan, ei rahan takia.

“Parin kuukauden liksan siitä sai. Ohjelmatoimistot eivät vielä tuolloin tuoneet maahan mieleisiäni bändejä ja kontaktit oli löydettävä itse.”

“Ville on tuonut Suomeen sairaan hyviä muusikoita, kuten Peachesin”, Jouko kuittaa väliin.

Helsingin Sanomat kirjoitti Villestä otsikolla “Bändit majoittuvat rock-promoottorin lattialla”. Villen yövieraista kirjoitettiin toki Helsingissä, mutta usein ulkomaan vierailta jäivät Helsingin keikat väliin.

”Oli välillä aika turhauttavaa yrittää hoitaa omille suosikkiartisteille keikkoja pääkaupunkiin. Hesalaisia ei vain kauheesti kiinnostaneet mun idolit tai sitten kaverit matkusti Helsingistä Jyväskylään katsoon bändejä”, Ville naurahtaa.

Jouko pääsi 90-luvun loppupuolella Turun Piirustuskouluun ja asui kaupungin suosituimmassa kommuunissa.

JOUKO

Ullakkohuoneisto Penthousen kotibileisiin halusivat kaikki.

Jussi Lehtinen, joka omisti Turussa ravintoloita oli kämppikseni. Luonamme vieraili ja juhli hänen ravintoloidensa artisteja ja bändejä kuten Kent, Kauko Röyhkä, The Pansies ja Super.”

Villellä on Turun vierailusta sekava muistikuva:

“Olin vetämässä Penthousessa majoittunutta musiikkitoimittaja Ilkka Mattilaa turpiin, koska en päässyt sänkyyni nukkumaan.” Todellisuudessa konfliktia ei onneksi tapahtunut.

Piirustuskoulun jälkeen millenniumin vaihteessa syntyi vaihtoehtogalleria ja studiotila Hyäryllistä. Jouko pyöritti tilaa yhdessä samannimisen taiteilijaryhmän kanssa. Siellä esiteltiin ensimmäisenä Francois Cactuksen ja Kim Simonssonin töitä sekä Salla Tykän legendaarinen Lasso-video. 

Hyäryllistä-kollektiivi toimii edelleen. Ryhmän jäsenten installaatioista ja kokeilevasta taiteesta koottu näyttely on nähtävillä 23.1. 2016 asti Lapuan Taidemuseossa.

Villen aikaisemmin promotoimat bändit kulkevat nyt mukana Dj-laukussa, keikoilla Peräkammarissa ja muissa helsinkiläisissä klubeissa.

 

Yhdessä, mutta erikseen

Miesten tekemiseen ja olemukseen on ilmiselvästi vaikuttanut musiikki. Heillä on punk-asennetta joka heijastuu rinnakkain brittipopin puhtoisen perinnön kanssa. X-sukupolven raamatun The Facen siisti, mutta anarkistinen ug-kulttuurin ihannointi leijuu ilmapiirissä. Saint Etiennen iloinen taidekoulujumputus imeytyy huoneiston marokkolaisiin mattoihin. Kodin tyyli ja tunnelma on rento ja mukavan boheemi, inspiroiva.

Miesten tekeminen ei ole vaikutteiden kopioimista töihin tai ulkonäköön, vaan elämässä löydettyjen inspiraatioiden summaa. He tekevät töitä yhdessä, mutta erikseen. He näyttävät erilaisilta, mutta inspiraatiot ovat yhteisiä.

Kulttuuriset muutokset ja trendit lähtevät taiteesta, joka on tärkeää tekijälleen. “Halu vaikuttaa asioihin olematta itse keskipisteessä” on Villelle ja Joukolle olemisen ja tekemisen ydin.

Joukon kauniisti puetut nukkeinstallaatiot heräävät yhteisessä työtilassa henkiin kuin Hiidenvirran vedessä soljuvat nuket. Ne syntyvät hiuksista, pitsipöytäliinoista, keramiikkamassasta, vanhoista koruista, paperilampuista ja kaikesta “hyäryllisestä”.

Ville suunnittelee printtejä, painaa paitoja ja iskee niittejä niin K-X-P-yhtyeen essuihin kuin huonekaluihinkin. “Ei mitään pientä niittisomistetta vaan laitetaan kunnolla”, hän naurahtaa.

Tällä hetkellä miesten yhteisenä tilausprojektina on puvustus koreografi Maija Hirvasen teokseen Epic Failing

Teos nostaa esiin epäonnistumisen tärkeyden luovissa prosesseissa. Myös Joukon ja Villen oma tekeminen lähtee usein liikkeelle kokeilujen ja erehdysten kautta. Yhteistyö Maija Hirvasen kanssa on jatkunut jo useita vuosia. Puvustuksen suunnittelu Hirvasen teoksiin on välillä suoraa vaikuttamista teosten sisältöön.

”Välillä Maija antaa meille hyvinkin tarkat ohjeet tanssijoiden asuihin ja välillä voimme suunnittellla ominpäin asuehdotuksia”, miehet kertovat.

“Pukua ei tarvitse tehdä niin, että siinä voi tanssia vaan siten, että tanssija oppii liikkumaan asussa”, Jouko jatkaa modernin tanssin mahdollisuuksista.

Edellisviikolla Jouko on toteuttanut asun ja Ville kuvannut puvun. Asun kuvasta syntyy Olento-printti, jota Ville työstää seuraavaa vaatetta ajatellen. Miesten työskentely on puolin ja toisin jatkumo kummankin ideoista ja kädenjäljestä. Se on vuorovaikutusta, joka ilmentyy osaksi heidän keskinäisiä projekteja tai täydentämään suuremman työryhmän kokonaisuutta.

 

JOUKO_JA__VILLE_2

 

Epilogi, seitsemäs lasi

Taiteilijat asuvat nyt  vakituisesti Helsingissä. Jouko on eilen löytänyt sivuston jossa ilmoitetaan vapaaehtoistöistä Euroopassa. Helsinki kyllästyttää välillä.

Berliiniin miehet on kutsuttu järjestämään Suomi-ilta karjalanpiirakoineen. Mutta entäs…

“Kilipukkeja hoitaan Englantiin?”

“Voi vittu johonkin keskelle ei-mitään orjaksi!”, Ville naurahtaa.

“Juttu on siinä, että autetaan jossain, tutustutaan uusiin ihmisiin ja pääsee pois hetkeksi”, Jouko perustelee.

“Joo!” Nyt Villekin lähtisi mukaan.

Miehet ovat jo järjestelleet ensi vuodelle pidempää oleskelua Azoreilla. Matkalla sinne on pysähdyttävä Portossa.

“Portugali kiehtoo. Ja portugalilaiset ovat vähän juroja niin kuin suomalaisetkin. Sinne on helppo sulautua sekaan”, Jouko tietää.

Portosta hän on jo löytänyt vapaaehtoista työtä tarjoavan hostellin, mutta Azoreiden mahdollisuuksia pitää vielä tutkia.

Aikuisina miehinäkin he ovat edelleen super-cool. Oman tiensä kulkijoita.

Maija Hirvanen: Epic Failing Zodiak Uuden tanssin keskuksessa ajalla 11.19.11.2015.

Elämäni Miehet -sarja kertoo miesten ystävyydestä ja arkielämän epätavallisista seikkailuista. Sarjassa on tarinoita erityisistä miehistä, erityisistä tyyleistä ja siitä miten ne ovat syntyneet. Niin miehet kuin tyyli.

LUE LISÄÄ

, ,

Kommentoi