Taxi Teheran

Iranilaisohjaaja on alkanut kotiarestissa tehdä elokuvia, jotka näyttävät hänen kotimaansa autoritäärisen hallinnon mielettömyyden.

(Taxi, Iran 2015)
O: Jafar Panahi
N: Jafar Panahi, Hana Saeidi
S
Ensi-ilta 13.11.2015

 ★★★★☆ 

Edes 20 vuoden työkielto ei ole estänyt iranilaisohjaajaa tekemästä elokuvia kotimaansa tilanteesta.

Jafar Panahi (s. 1960) on puolustanut aktiivisesti sananvapautta, ja tämän takia hänet tuomittiin 20 vuoden matkustus- ja työkieltoon viisi vuotta sitten. Kuitenkin iranilaisohjaaja on alkanut kotiarestissa tehdä elokuvia, jotka näyttävät hänen kotimaansa autoritäärisen hallinnon mielettömyyden.

Työkiellosta huolimatta hän on ohjannut elokuvat This Is Not a Film (2010) ja Closed Curtain (2013). Panahin sitkeyttä ja kekseliäisyyttä voi vain ihailla. Esimerkiksi This Is Not a Film kuvattiin neljässä päivässä videokameralla ja älypuhelimella, ja se salakuljetettiin Iranista Cannesin elokuvajuhlille USB-muistitikulla, joka oli piilotettu täytekakun sisälle.

Syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla Suomen ensi-iltansa saanut Taxi Teheran tulee levitykseen Cinema Mondon kautta. Harvoinpa sitä Suomessa saa nähdä yleisessä levityksessä iranilaista elokuvaa. Sensuurikäytännöistään huolimatta Iran on Lähi-idän elokuvamaailman johtotähti. Siellä valmistuu vuodessa noin sata elokuvaa.

Kokematon taksikuski eli ohjaaja Panahi ajaa pitkin Teherania. Autoon tulee usein uusi matkustaja jo ennen kuin edellinen on jäänyt pois kyydistä, mikä on kenties iranilainen tapa. Taksi voi kuulostaa tylsältä tapahtumapaikalta, mutta toteutustapa toimii yllättävän hyvin, ja katsoja tuntee itsekin olevansa kuin taksin kyydissä. Teheranissa ajeleva taksi on aikaisemmin toiminut tapahtumapaikkana myös toisen iranilaisen ohjaajan eli Abbas Kiarostamin elokuvassa Taste of Cherry (1997), ja Taxi Teheran on selvä kumarrus tähän suuntaan.

Matkustajat edustavat eri ihmisryhmiä: vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, rikkaita ja köyhiä, perinteisiä ja moderneja arvoja edustavia. Näyttelijät ovat amatöörejä, joiden suojelemiseksi heidän nimiään ei mainita missään. Matkustajien kautta käsitellään maan ongelmakohtia, kuten kuolemantuomioita, sananvapauden puutetta, digitallenteiden piratismia ja omaisuuden perimisjärjestystä. Iranin ankarat lait aiheuttavat tilanteita, jotka ovat absurdiudessaan sekä koomisia että raivostuttavia.

Panahi ottaa kyytiin naapurinsa, joka ei uskalla ilmiantaa poliisille ryöstäjiään, koska jopa lompakon ryöstöstä seuraa kuolemanrangaistus. Kyytiin tulee myös onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut mies, joka sanelee älypuhelimen videolle testamenttinsa. Ilman videotestamenttia hänen vaimonsa ei perisi häntä, koska lain mukaan omaisuus periytyisi automaattisesti miehen veljelle. Koomisuutta tarinaan tuovat kultakalamaljakkoa pyhälle lähteelle kuljettavat mummot, jotka samalla edustavat iranilaista taikauskoa.

Iran esiintyy länsimaissa lähinnä uutisissa terrorismin, teloitusten ja pakolaisten takia. Taxi Teheran tuo piristävästi esiin tavallisten iranilaisten arkea. Tosin elokuvan perusteella elämä Iranissa vaikuttaa hankalalta. Ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia kaikkialla maailmassa.

Taxi Teheran voitti helmikuussa Kultaisen karhun Berliinin elokuvajuhlilla, ja palkinnon kävi pokkaamassa Panahin siskontytär Hana Saeidi. Vasta ala-asteikäinen tyttö nousee myös elokuvassa taksin kyytiin ja esittää itseään. Saeidi on mitä hurmaavin, ja hän voi viattomasti esittää kysymyksiä aiheista, joista aikuinen joutuisi Iranissa ongelmiin.

Enonsa tavoin elokuvanteosta kiinnostunut varhaiskypsä ja välillä huvittavan pikkuvanha Saeidi on saanut koulussa tehtäväksi kuvata lyhytelokuvan. Tyttö listaa opettajan antamat kuvaussäännöt, jotka koskevat myös levitykseen tulevia elokuvia Iranissa. Esimerkiksi ”inhorealismia”, kuten rikollisuutta ja huonoa käytöstä, ei saa näyttää, naisten ja miesten välillä ei saa olla fyysistä kontaktia ja naisilla on jäykkä pukeutumiskoodi. Säännöt tuntuvat naurettavilta länsimaalaisesta katsojasta, vaikka ne tuovatkin mieleen sensuurisäännöt 1950-luvun Hollywood-elokuvissa.

Draamaelokuva kestää vain tunnin ja 22 minuuttia, mikä on riittävä pituus näin pienimuotoiselle elokuvalle. Taxi Teheranin ongelmia ovat hapuileva ohjaus, epätasainen näytteleminen ja monin paikoin epäuskottavat juonenkäänteet. Elokuva on kuitenkin humaani ja salaviisas raottaessaan muulle maailmalle iranilaista todellisuutta. Lopputekstien aikana olo on yhtä aikaa liikuttunut ja vihainen.

LUE LISÄÄ

,

Kommentoi