Yhden, jokaisen naisen tarina:
Heidi, 33 vuotta

Mitja Kortepuron taannoiseen valokuvanäyttelyyn perustuva juttusarja jatkuu. Sylvissä julkaistaan taas yhden naisen tarina.

Mitja Kortepuron taannoiseen valokuvanäyttelyyn perustuva juttusarja jatkuu. Sylvissä julkaistaan taas yhden naisen tarina.

Sukupuoli: nainen.

Se on ollut minulle aina itsestään selvä. Olen ottanut mallia käyttäytymiseen ja naisena olemiseen kahdelta isosiskolta. Olen viettänyt lapsuuteni maaseudulla maatilan kolmantena tyttönä.

Toivoisin että muistaisin lapsuudestani enemmän mukavia muistoja, koska uskon mukavia hetkiä varmasti joskus olleen, mutta suurin osa muistoista liittyy maatilan töiden tekemiseen ja siihen kun ne tehtiin väärin tai huonosti. Osasyyksi tähän oli kai se, että olin tyttö, sillä välillä harmittelu tästä sukupuolesta sanottiin suoraan. Kiitosta tai kannustusta sain lapsena harvoin. Kiitos oli yleensä se, ettei saanut moitteita.

En muista kertaakaan, että jotain esiintymistä tai suoritusta olisi kehuttu, mutta muistan elävästi kuinka moitittiin kun koulun juhlassa soitinkin pianolla väärin. Näin jälkeenpäin ajateltuna se ei tehnyt pienen tytön itsetunnolle hyvää.

Ei tehnyt myöskään se, että kehityin ennen muita luokkani tyttöjä ja sen vuoksi sain viidennestä luokasta lähtien kuulla kommentteja muista poikkeavasta ulkonäöstä. Haukkuminen sattui todella ja haukkumanimet olivat niin julmia, että niitä ei pysty kunnolla vieläkään käsittämään. Ala-asteella ei ollut mahdollisuuksia tehdä asialle mitään. Opettajat eivät tietäneet enkä uskaltanut valittaa. Vanhemmille ei tullut mieleenkään kertoa, sillä olin varma että saisin suuret moitteet. Lähinnä pidin minun kohdistunutta kiusaamista omana syynäni:

”Oma vika kun olen tällainen, minussa on jotain vikaa”.

Yläasteella asiaan tuli onneksi muutos, kun opinto-ohjaajan tunnilla seitsemännellä luokalla ensimmäisen kerran elämässäni puhuttiin kiusaamisesta ja siitä miten sen saa loppumaan. Silloin, tosin vasta pitkän harkinnan ja rohkeuden keräämisen jälkeen, uskaltauduin opinto-ohjaajan puheille ja kerroin hänelle kiusaamisesta.

Hän selvitti asian, laittoi kiusaajat pyytämään minulta anteeksi ja kiusaaminen loppui siihen paikkaan. Siitä lähtien siitä miehestä, opinto-ohjaajastani, tuli sankarini. Lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta jäi kuitenkin jäljelle aikuiselämään heijastuva epävarmuus itsestäni ja ulkonäöstäni.

Lukion alkaessa tutustuin tulevaan mieheeni. Olimme samalla luokalla ja ystävystyimme. Olimme pitkän aikaan kavereita ja ihastuminen ja myöhemmin rakastuminen oli käsittämättömän ihanaa. Opettelin itseäni ja naiseuttani aivan uudelleen. Olimme tietenkin aivan lapsia, emmekä tienneet mistään mitään, näin jälkeenpäin katsottuna, mutta ystävyyteen pohjautuva rakkaus antoi mukavan turvan suhteelle.

Suhde kesti heti alussa koitokset ja pitkät ajat erossa. Vietin vuoden vaihto-oppilaana Saksassa ja opin itseni arvostusta, sillä eri kulttuurissa puhuttiin erilailla tunteista. Siellä minun taitojani ja ulkonäköä kehuttiin. Itsetunto nousi huimasti ja sain siitä myös buustia opiskeluaikaan, jolloin olin tyytyväinen itseeni. Pääsin myös pois lapsuudenkodistani, joka ahdisti minua.

Muutimme yhteen ja opiskelimme Tampereella. Mieheni kanssa olin oma itseni. Tutustuimme toisiimme koko ajan lisää ja hän hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Menimme naimisiin ja vuoden päästä rakentamaan taloa takaisin maalle. Kaikki meni kuin pitikin.

Painoni oli kuitenkin alkanut nousta huomattavasti ja se aiheutti jälleen itsetunnon laskun pohjalukemiin. Aloitin tietoisen laihduttamisen ja sainkin painon tippumaan normaalilukemiin ja vieläpä aika nopeasti. Sain painoni siihen mitä se oli ollut lukioaikana. Tämä kuitenkin aiheutti yllätyksekseni ahdistusta. Ulkonäköäni alettiin kehumaan, mikä oli ahdistavaa minulle, sillä ylipainoisena ei juurikaan ulkonäköä kehuta. Käänsin kehut mielessäni ilveilyksi ja valehteluksi. Ajattelin, että ilmeisesti tähän asti kaikki ovat pitäneet minua äärimmäisen rumana.

Myös peilikuvani oli vääristynyt. En nähnyt muutosta itsessäni, vaikka vaaka näyttikin 15 kg vähemmän kuin puoli vuotta aiemmin. Taisi kestää toiset 6 kuukautta ennen kuin pääni pääsi mukaan painon vähenemiseen. Se vaati paljon itsetutkiskelua.

Häiden ja talon rakentamisen jälkeen alkoi myös usean vuoden vaino lapsista. Kyselyt ”koska teille” ja ”miksei jo” olivat pidemmän päälle ahdistavampia kuin olisin kuvitellutkaan. Samaan aikaan, kun painoa alkoi kertymään, onnittelut tulevasta perheen lisäyksestä ei tuntunut mukavalta. Lisäksi sain kuulla kommentteja, jopa oman ikäiseltä ihmiseltä, että ”teissä on jotain vikaa” kun ei ollut lapsia.

Se teki kipeää. Tuntui, kuin jälleen olisin koulukiusattu. En ollut oikeanlainen nainen. Tuntui, että kaikki odottivat jotain selitystä tai suunnitelmaa. Meni aikaa ennen kuin pystyin antamaan muiden mielipiteiden olla vaikuttamatta negatiivisesti.

Lapsettomuus on ihmetyttänyt varmasti senkin takia, että olen ns. tyypillinen nainen eli pidän ruoanlaitosta ja leipomisesta. Tykkään leipoa näyttäviä täytekakkuja harrastuksena ja joku voisi kuvailla minua ”pullantuoksuiseksi”. Kakut ovat olleet mahtava harrastus ja niiden kautta olen myös saanut paljon harjoitusta kehumisien vastaanottamiseen, kun monet ovat niihin tykästyneet. Kuinka jokainen tykkäys voi tuoda hymyn huulille ja tyytyväisyyden tekemiseensä kohoamaan korkealle.

Iso osa naiseuttani on mieheni ansiota. Minun kohdallani mies tekee naisen! Olen elänyt hänen kanssaan koko aikuiselämäni ja puolet koko elämästäni. Hän on ollut aina tukipilarini ja turvani. Hän tukee minua kaikissa oikuissa ja kriiseissä. Häneen voi luottaa, hän on elämänkumppanini, osa minua. Olemme käsite, ja olen ylpeä siitä. En olisi se nainen joka olen tänään ilman miestä.

Ja minkälainen nainen haluan olla tulevaisuudessa? Haluan olla hyvä vaimo ja kumppani. Haluan toteuttaa itseäni ja yrittää ottaa kehut vastaan niin kuin ne on tarkoitettu, hyvällä. Pyrin pitämään itsestäni ja perheestäni huolta, hoitamaan työni hyvin ja edetä uralla. Haluan pitää hauskaa ja tehdä niitä asioita, joista nautin. Tänään uskoa siihen mitä teen ja mitä olen.

netti_heidi_7

MITJA KORTEPURO:

Heidin elämänkatsomus on upean positiivinen. Heidistä huokuu rauha, rakkaus ja huumorintaju. Silti kaikella on kääntöpuolensa ja elämä välillä on tehnyt naarmuja onneen. Heidin toiseen kuvaan halusimme tuoda sen turvan ja tuen, jota hänen miehensä hänelle antaa, pahimmissakin tilanteissa. Toiseen kuvaan tuotiin iloa, joka Heidistä huokuu, sekä tietysti rakas harrastus.

LUE LISÄÄ

, ,

Kommentoi