Intohimon saari

"Kirjaa lukiessa ei voi välttyä Lost-fiiliksiltä. Kun saarelaiset tajuavat, että Meksikon valtio on unohtanut heidät ja ruokakuljetuksia ei tulekaan luvatusti, alkaa kyräily. Keneen voi luottaa ja keneen ei?"

Laura Restrepo: Intohimon saari
Alk. La Isla de la Pasíon (1989)
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2015
315 s.

 ★★★★★ 

Piskuiselta Clippertoninsaarelta pelastettiin joukko naisia ja lapsia vuonna 1917. Mitä oikein oli tapahtunut?

Hiii-o-hoi! Nyt tuulee Turusta ja Clippertoninsaarelta!

Uusi turkulainen pienkustantamo Fabriikki Kustannus on julkaissut suomennoksen kolumbialaisen Laura Restrepon esikoisteoksesta Intohimon saari, joka sijoittuu salaperäiselle Clippertoninsaarelle. Tuo pikkuinen taskurapujen valtaama ja tiheän koralliriutan saartama atolli sijaitsee itäisellä Tyynellä valtamerellä, ja vaikka se on pelkkä kärpäsen kakka maailmankartalla, on sen historia monivivahteinen ja myyttinen.

Vuonna 1908 joukko meksikolaisia sotilaita matkusti saarelle perheineen perustamaan sotilastukikohtaa. Maailman myrskytessä nämä ihmiset kuitenkin unohdettiin Clippertonille, ja yhdeksän vuotta myöhemmin saarelta löydettiin enää muutamia eloonjääneitä – kaikki naisia ja lapsia.

Mitä Clippertonilla oikein tapahtui noiden vuosien aikana? Mihin ihmiset kuolivat? Miten osa pysyi hengissä?

Tällaisia kysymyksiä Restrepo tutkiskelee tositapahtumiin perustuvassa Intohimon saaressa. Hän kirjoittaa itsensä mukaan kirjaan: osa luvuista sijoittuu nykyhetkeen, jossa Restrepo yrittää tavoittaa saarella olleiden ihmisten sukulaisia tai jälkeläisiä. Hän matkustaa ympäri Meksikoa, löytää valokuvia ja lehtijuttuja, tapaa ihmisiä kasvokkainkin. Kaiken haalimansa tiedon valossa Restrepo kirjoittaa kirjansa: tarinan siitä, mitä Clippertonilla ehkä tapahtui 1900-luvun alussa.

Ja huh, miten Restrepo sen tekee! Hän ottaa henkilöhahmot kämmenelleen, pyörittelee heitä siinä, löytää jokaisesta heikot kohdat ja parhaat puolet. Henkilökuvaus on hengästyttävän seikkaperäistä, sata vuotta sitten eläneet ihmiset muuttuvat lihaksi ja vereksi.

Jokainen saarella elänyt on Restrepolle yhtä tärkeä: hän kuvaa samalla intohimolla niin saaren kuvernöörin kuin tämän palvelijattarenkin kokemuksia.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä Lost-fiiliksiltä. Kun saarelaiset tajuavat, että Meksikon valtio on unohtanut heidät ja ruokakuljetuksia ei tulekaan luvatusti, alkaa kyräily. Keneen voi luottaa ja keneen ei? Itsekkyys ja pikkusieluisuus nostavat päätään: joku varastaa säilyketölkkejä, toinen syyttää kaikesta saaren ainutta mustaihoista. Myös taikauskoisuus ja hallusinaatiot leviävät keripukin vanavedessä.

Restrepon kieli on rajua, verevää, fyysistä. Lauseet seuraavat toisiaan pidäkkeettömästi ja koukuttavat lukijan. Kirjan nimi – Intohimon saari – on hivenen harhaanjohtava, sillä se synnyttää mielikuvan kioskikirjallisuudesta, vaikka nyt olemmekin aivan ensiluokkaisen kaunokirjallisuuden parissa.

Teoksen alussa nimelle tulee kuitenkin selitys: vanha merenkävijä Fernão de Magalhães nimesi Clippertonin Intohimon saareksi jo 1500-luvulla, koska ”onhan intohimo sekä rakkautta että kipua, sekä kuumeista innostusta että kidutusta, sekä kiintymystä että himoa”.

Kaikkea tätä on myös Restrepon romaani. Lopputuloksen viimeistelee Laura Vesannon laadukas suomennos.

Aiemmin Restrepolta on suomennettu romaani Houre (Like 2007, suom. Sari Selander).

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi