Testissä:
Aikuisten värityskirjat

Värityskirjabuumin suurimmat pölyt ovat ehkä jo laskeutuneet, mutta kotimaisiin vaihtoehtoihin tutustuminen ei ole koskaan liian myöhäistä.

Yhteiskuntaamme vaivaa kroonisen idioluution lisäksi tarve kokea maailma jälleen kuten lapsi. Ajatus on ihan hyvä tilapäisenä apuna sellaisille, joita vaivaa jämähtänyt tosikkomaisuus ja kykenemättömyys suhtautua avoimesti esimerkiksi huvipuistoihin, muumilimsaan, hassuihin hattuihin tai improvisoituun tanssimiseen.

Lapsellisuus-terapia ulottuu kuitenkin jo pidemmälle, täysi-ikäisten harrastuksiin ja vapaa-aikaan, Alepan kassoille karkkipussien viereen ja taidemuseoiden kauppoihin – värityskirjojen muodossa. Värityskirja olen viimeksi käyttänyt sen ikäisenä, kun en osannut vielä itse piirtää ja viivojen sisällä pysytteleminen oli jonkinlaista yhteiskunnan sääntöihin ja vaatimuksiin valmistavaa piilo-opetusta.

Vaikka sekoankin kerran kesässä Lintsistä ja syön vaahtokarkkeja aina kun mahdollista, värityskirjabuumia en yksinkertaisesti ymmärrä. Kun toissa vuonna aikuisille suunnattuja värityskirjoja alkoi ilmestyä lähinnä kirja- ja taidekauppohin, pidin niitä hauskana ilmiönä, sillä kukapa nyt ei haluaisi Ryan Gosling -paperinuken rinnalle Ryan Gosling -värityskirjaa.

Mutta sitten niitä alkoi olla enemmän, bulkkituotantona ja joka paikassa. Kustantajat haistoivat selkeän markkinaraon, sillä värittämisestä puhuttiin meditatiivisena terapiana, jota voi tehdä missä ja milloin vain. Ruokakaupoissa oli lehtihyllyjen vieressä omia värityskirjaständejään, joista paistoi mustavalkoinen zen ja kimurantit kuviot. Värittäminen oli aikuisellekin ihan okei ja vieläpä toivottavaa, koska sillä tavalla pääsi irti arjesta ja kohti onnellisempaa mielentilaa.

Päähäni ei mahtunut tuijottaessani valaistumiseen kehottavaa värityskirjan kantta Valintatalossa, miten paluu lapsuuteen tässä tapauksessa auttaisi ylikierroksilla käyvää mielenterveyttäni mitenkään.

Koska olen kuitenkin valmis antamaan suunnilleen kaikelle aktiiviselle toiminnalle mahdollisuuden, lähestyin sellaisia kotimaisia värityskirjakustantajia, joita vähemmän kyyniset – värityskirjoihin lievästi jopa hurahtaneet – tuttavani suosittelivat. Ajattelin, että jos muutkin ilmeisen järkevät ikätoverini värittävät, niin miksi en minäkin.

Testasin kolmea eri kirjaa noin kolmen viikon sisällä hyvinkin aikuismaisesti ja kiireettömästi. Jos värittämisen tarkoitus on saada mieli rauhoittumaan, on kuulemma parasta värittää kiireettömässä, paineettomassa ja aikatauluttamattomassa tilassa. Väritin siis silloin kuin huvitti ja kiinnosti. Aluksi tietysti kiinnosti enemmän, lopulta vähemmän. Värittämiseen käytin tietysti vanhoja puuvärejäni, joita olen kantanut muutoissa asunnosta toiseen peräti kaksi eri settiä.

Aikuisvärittäjän välineet.
Aikuisvärittäjän välineet.

Mutta itse asiaan. Oikein miellyttävien kustantajien lähettämänä kotiini saapui kolme mustavalkoisia sivuja sisältävää kirjaa, joista jokainen ”toimi” lähtökohtaisesti hieman eri tavalla. Piia Keton Leskenlehtiä ja revontulia on kannesta lähtien itsenäinen taideteos ilman värejäkin, eikä ihme: onhan Keto kuvittaja ja graafikko. Raija Kivimetsän ja Riikka Rängmanin Hoitava hortakirja on puolestaan opettavainen, teksti- ja sanapainotteinen painotuote, eli sinällään poikkeus värityskirjojen joukossa. Sari Airolan Pieni paratiisi on näistä kolmesta kaikkein klassisin värityskirja, jossa mennään suoraan asiaan eli mustavalkoisiin piirroksiin ilman kannustavia esipuheita tai selityksiä.

 

Piia Keto: Leskenlehtiä ja revontulia (Docendo)

Kierrekantisen kirjan idea värittämisen ohella on, että jokainen kuva on sellaisenaan postikortti tai seinälle ripustettava taidekuva. Pahvimainen paperi tuntuu sormen alla mukavalta ja kuvien teemajaottelu vuodenaikojen mukaan kätevältä. Selailen kuvia, joissa on paljon nysvättäviä yksityiskohtia ja kuviointeja. Taustatkin on piirretty valmiiksi, hylkeet uiskentelevat vedessä, jossa on paljon pieniä laineita (?) tai planktoneita (?).

Väritysprojektini on tyssätä heti alkuun, sillä värittämisen määrä yhdessä kuvassa alkaa ahdistaa. Jos nyt alan värittää keväistä kasvikuvaa, ei mieleni salli selkeästi saman kasvin eri kukintojen värittämistä eri väreillä. Tulee painetta valita ne oikeat värit. Paniikinomaisesti kääntelen pois silmistäni kasvisivut, sillä niitä on kahdessa muussakin kirjassa ja päädyn lopulta turvallisen lämpoiseen talvikuvaan, jossa lapaskädet pitelevät käsissään höyryävän kuumaa juomamukia.

Lapsuudesta muistan värittämisen olleen erittäin epäanalyyttista. Nyt aikuisena saan tehtyä koko prosessista pienen projektin, jossa mietin, kannattaako aloittaa lempiväreillä värittäminen, sillä ne samat värit ovat olleet kovassa käytössä lapsenakin ja kynistä saattaa vaikka väri loppua kesken! Valitsen siis kyniä, jotka ovat pisimpiä ja teen koristelut niillä sävyillä, joista oikeasti pidän.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Haluaisin yhtä aikaa värittää sekä samanväriset lapasten koristekuviot yhdellä kertaa ja toisaalta edetä sivun laidalta toiselle, koska kämmensyrjäni sotkeutuu jo väritettyyn pintaan. Haluaisin myös testata nopeasti, miltä tuo tietty vihreän sävy näyttää tuon tietyn oranssin vieressä, mutta puuväri tottelee huonosti kumia, joten ei auta kuin luottaa omaan mielikuvitukseen.

Yhden värin käyttämiseen vierähtää metodillani helposti kymmenen minuuttia, mutta ajan kulumista lukuunottamatta en rentoudu missään vaiheessa. Kuvan värittäminen on suoritus, värien (niiden oikeiden!) valitseminen ahdistaa ja puuvärin luontainen elävä väripinta alkaa ärsyttää. Lapasten kuvioiden väritys käy pitkäveteiseksi ja lopulta päästyäni toisella tai kolmannella istuntokerralla juomakuppiin asti, väritän sen kiukuspäissäni harmaalla ja ylösnousevat höyryt saavat kauniin, myrkynvihreän värin.

Olen yhden piirroksen värityksen loppuun saatuani aivan puhki. Pieni nykivä värittely ja kynän liike tuntui ajatuksena hyvältä, mutta teoriassa ei sovi persoonalleni ollenkaan. Eikä ole kyse edes siitä, että haluaisin korjata piirrosta tai mennä erityisemmin rajojen yli. Yhdessä kuvassa on niin paljon väritettävää, että voisin kuvitella kirjasta riittävän tekemistä todellakin koko vuodeksi – aivan kuten sen vuodenaikajako värittäjää ohjaakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onneksi taustaa ei tarvitse enää värittää. Olen jo tässä vaiheessa aivan varma, että minussa on aikuisvärittäjänä jokin perustavanlaatuinen vika. Ehkä olenkin salaa hattaravihamielinen tosikko?

 

Raija Kivimetsä ja Riikka Rängman: Villiinny, väritä, voimaannu – Hoitava hortakirja (Saimatext)

Kolmesta testikirjasta toinen on selkeästi se terapeuttisesti suuntautunein ja opettavaisin; lupaillaanhan jo nimessä villiintymistä ja voimaantumista. Aihekin on kiinnostava: villiyrttien keräily ja käyttö. Ihan ehtaa luomuhippeilyä siis, josta saattaisi jäädä päähänkin jotain.

Kiinnostavasta aihepiiristä huolimatta kirjaan on vaikea tarttua, etenkin värittämismielessä. Hortakirja on tekstistä raskas ja fontin valinnassa ovat esteettiset syyt painaneet luettavuutta enemmän. Alkuosan opettavainen osuus luonnon ihanuudesta ja värittämisen aivoja hoitavasta luonteesta alkaa nyppiä nopeasti, koska teksti on levitetty aivan liian monelle sivulle ilman mitään loogista syytä ja sävy on ainakin omaan makuuni liian lässyttävä. Olen aikuinen, joten puhukaa minulle kuin aikuiselle. Lisäksi ensimmäisellä sivulla on lapsenomainen ”Tämän kirjan omistaa” -viiva väritettävine kirjaimineen ja ornamentteineen. En tiedä miten tämä palvelee värityskirjabisneksen markkinointia aikuisille.

Haluan aidosti pitää Hortakirjasta, koska pidän valtavasti termistä ”hortoilu” ja haluaisin oppia hyödyntämään tienvierusten ja yleisten metsäpuistojen kasvustoa. Hortakirja tekee sen kuitenkin haastavaksi. Tekstipainotteisuus ylettyy nimittäin myös värittämiseen ja kasvien sijaan värittäjällä on valtavasti tehtävää mustavalkoisesti piirretyissä sanoissa ja sivuja koristavissa ornamenteissa. Toki niitä kasvejakin kirjasta löytyy, mutta niiden värittäminen tuntuu aika epäkiinnostavalta, jos tarkoitus on oppia tunnistamaan ja käyttämään niitä omassa arjessa. Tokihan litulaukan lehdet voi värittää vaikka siniseksi, mutta en tiedä miten se palvelee hortoiluani vähävaloisessa ja varjoisessa metsässä.

Kirja ei ole myöskään kokonaan mustavalkoinen, sillä ollessaan yhtäaikaa opetuskirja on kirjassa päädytty korostamaan joitakin sanoja ja asioita väreillä. Toki pääpainotteisesti sivut ovat mustavalkoisia, mutta olisin ihan oikeasti voinut värittää itse vaikka kaikki kirjan leppäkertut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En osaa tarttua tämän kirjan kohdalla varsinaiseen värittämiseen, sillä mikään sivu, kuva tai ornamentti ei erityisesti innosta värittämään. Värittelen laiskasti muutamia ornamenttikuvioita ja kasvien lehtiä, mutta siihen se jääkin. Pitäisi olla itse metsässä sellaisen kirjan kanssa, josta kaikki kasvit tunnistaisi, ja sen jälkeen soveltaa kirjasta löytyviä reseptejä ja ohjeita. Kummallista on myös, että kirja päättyy aukeamaan, jossa on monella eri kielellä sana ”aivot”, vähän samaan tapaan kuin kasvienkin nimet on kirjassa esitelty. Onhan se toki kiinnostavaa, että jollain maailman kielellä aivot on agy ja toisella mózg, mutta joudun avaamaan Googlen selvittääkseni, mitä ne kielet ovat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen epäonnistunut aikuisvärittäjänä jo toisen kerran. Joudun myöntämään, että tulen kirjantekijöiden hyvistä tarkoitusperistä huolimatta Hortakirjasta vain todella kiukkuiseksi ja välinpitämättömäksi sekä hortoilua että värittämistä kohtaan.

 

Sari Airola: Pieni paratiisi (Putinki)

Kahden edellisen kokemukseni jälkeen olen jo valmiiksi lannistunut, kun alan selailla Sari Airolan Putinki-paperitavaraliikkeelle tekemää Pieni paratiisi -vihkoa. Lähtökohtaisesti se ei vakuuta, onhan sivuja paljon vähemmän kuin kahdessa muussa ja piirroksissa on epäilyttävän paljon tilaa. Kuvat ovat kuitenkin aivan mahdottoman söpöjä, juuri sellaisella oikealla söpöllä tavalla, josta puuttuu kaikki turhan korrekti disneymäisyys. Eläimet näyttävät oikeilta, mutta eivät kuitenkaan, ja suurten silmien vuoksi mielikuvitus lähtee laukkaamaan melkoisen kiivaasti kieroutuneen goottilaisiin tunnelmiin.

Koska kirjasta puuttuvat tekstit ja selitykset, on värittämisen aloittaminen helppoa. Ei ole muuta tehtävää kuin kuvan valitseminen ja värittäminen. Ensimmäisen väritettävän kuvan valitseminen on jopa vaikeaa, koska haluan värittää kerralla kaikki linnut ja kauriit, ötököistä puhumattakaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hitto vieköön, kirjahan toimii. Aloitan värittämisen sivusta, jossa on peuran ja jäniksen pää ornamenttikuvioisen medaljonkikehyksen sisällä. Peurasta tulee sininen, pupusta punainen. Pieni nysvääminen ei ärsytä, sillä detaljit eivät täytä koko sivua ja alan jo miettiä, mitä kaikkea tyhjään tilaan voisi itse piirtää.

Epäilemäni vihkomaisuus kääntyy myös käyttäessä vahvuudeksi. Isot sivut pysyvät hyvin paikoillaan. Niin kätevä kuin kierrekansi onkin, kierteet olisivat värittämisen tiellä vasenkätisellä. Ensimmäistä kertaa koko testin aikana värittäminen ei tunnu suorittamiselta tai liian ohjatulta toiminnalta. Menetän jopa hetkeksi ajantajuni värittäessäni ensimmäisen sivun muikeana lehdellä makailevaa sammakkoa. Mielessäni kehkeytyy jo synkeän psykedeelinen tarina, jossa Pienen paratiisin kaikille eläimille ei välttämättä käy lainkaan hyvin.

*

Ei minusta aikuisvärittäjää testaamieni kirjojen myötä tullut, mutta kävi todella selväksi, että värityskirjalla itsellään on väliä ja kaikki kirjat eivät toimi kaikille. Joku saa varmasti aivan valtavasti tyydytystä Revontulien ja leskenlehtien pikkutarkasta ja toisteisesta kuvioinnista, toinen saattaa innostua sanojen värittämisestä Hoitavassa hortakirjassa. Joskus kuva näyttää hienolta sellaisenaan, kuten Piia Kedon kirjassa, mutta ei välttämättä inspiroi niitä erityisemmin värittämään. Tämän toteaa Keto itsekin takakansitekstissä kertoessaan, että muutamat kuvat roikkuvat hänen omalla seinällään mustavalkoisina. Sari Airolan piirrostyyliin tutustumisesta olen sen sijaan erityisen iloinen: jatkossa saatan nimittäin etsiä hänen töitään Putingista muutoinkin.

Testi tehtiin joulun alla 2015, enkä ole ”pakkovärittämisen” jälkeen enää palannut testikirjoihin. Se kertonee enemmän omasta persoonastani kuin värittämisestä itsestään, mutta tuntuu myös, että värityskirjabuumin suurin huippu on jo mennyt ohi. Henkilökohtaisesti huokaisen helpotuksesta, että tuttavani ovat palanneet turvallisesti amatöörimuusikoiksi, kutojiksi ja Instagram-kuvaajiksi. Ovathan ne nyt sentään hieman aikuismaisempia toimintoja kuin yltiökaupalliseksi äitynyt värityskirjojen tuputus. Ovathan?

Väritys7_sammakko

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi