Yö ei saa tulla

"Kyltymättömyys leimaa kaikkia Yö ei saa tulla -romaanin henkilöhahmoja. Johannes rakastaa pakkomielteisesti, Karoliina antautuu masokismilleen ja Antti tuhoaa itseään päihdekierteessä."

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna 2015
238 s.

 ★★★★★ 

Suomessa julkaistaan suhteellisen vähän todella pelottavia romaaneja. Kauhu on tosin kategoriana liukuva: muistan esimerkiksi Anja Snellmanin Safari Clubin ja Lemmikkikaupan tyttöjen olleen itselleni varsin pelottavia lukukokemuksia. Myös Sofi Oksasen Baby Jane tarjosi kammottavia näköaloja ihmisen paineen alla särkyvään psyykeen. Mutta sittenkin harva suomalainen kirjailija tarttuu kauhuun tai uskaltautuu maastoon, josta kauhu versoo.

Tässä mielessä viime vuonna ilmestynyt Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla tarjoaa piristäviä, todella kauhistuttavia näköaloja.

Kirja kertoo Johanneksesta, joka ryhtyy tekemään tiliä menneisyytensä kanssa, kun vanhat ystävät Antti ja Karoliina astuvat jälleen hänen elämäänsä. Johanneksen nuoruudenrakastetun ja Antin siskon Aalon kammottava kuoleman varjo leijuu kaiken yllä.

Aalon kuoleman taustalla liikuskellut lääketehtailija Sandvall on Antin heltymättömän vihan kohteena, ja Johannes tulee vedetyksi mukaan armottomaan kostoprojektiin. Sandvallin yhtiön kehittämä unilääke Nukkumatti saa traagisen tapahtumaketjun myötä keskeisen osan Johanneksen elämässä.

Raevaara kuitenkin kiepauttaa romaanin kulun pois kostoprojektista, ja varsinainen jännitys alkaakin tästä. Johannes tutustuu Sandvallin nukkemaiseen vaimoon, joka asettuu hänen elämäänsä Nukkumatin tavoin. Pian Johanneksen yöt ovat yhtä painajaista, ja tapahtumat ottavat yhä enemmän kierroksia, kun Johanneksen ja Sandvallin vaimon suhde muuttuu sadomasokistisempaan suuntaan. Samaan aikaan Aalon muisto tulee yhä lihallisemmaksi ja vainoaa Johannesta.

Yö ei saa tulla -romaanissa ei ole miellyttäviä henkilöhahmoja. Heistä kaikista paljastuu pelottavia puolia – niin kostoa antiikin Kreikan mytologian raivottarien tapaan janoavasta Antista kuin Johanneksestakin. Johannes ei kuitenkaan ole mikään Bret Easton Ellisin psykopaattinen Patrick Bateman eikä Dostojevskin Raskolnikov.

Batemanista Johanneksen erottaa syvä inhimillinen kärsimyksen kokemus ja Raskolnikovista tietynlainen häpeämättömyys oman syyllisyyden edessä. Tässä piilee eräs romaanin ansioista: kärsimys ei tee kenestäkään yhtään vähemmän syyllistä vaan pikemminkin kärsimys nousee juuri tästä sovittamattomasta syyllisyydestä.

Romaani tavoittaakin syviä eksistentialistisia sävyjä: ihmisen on tehtävä perustavanlaatuisia ja peruuttamattomia valintoja lunastaakseen oman olemassaolonsa vapauden. Mutta onko vapauden ihanne sittenkin niin korkealla, että sen saavuttaminen on mahdotonta? Sartre totesi mestariteoksessaan Critique de la raison dialectique, että ihmisen olemista rajoittavat ulkopuoliset voimat, joita on mahdoton ohjailla. Raevaaran romaanissa näitä voimia näyttelevät Aalon muisto sekä unilääke Nukkumatti, josta Johannes tulee riippuvaiseksi.

Romaanissa on läsnä myös voimakas sadomasokistinen vire. Tässä Yö ei saa tulla muistuttaa itävaltalaisen nobelistin Elfriede Jelinekin kuolematonta Pianonsoittajaa. Antin ja Johanneksen ystävä Karoliina raapii itsensä verille kauhujensa edessä. Nimeämätön paha leijuu kirjan sivuilla kuin Vanhan testamentin heltymätön Jahve.

Minäkertoja Johannes luonnehtii Sandvallin vaimoa rikkoutumisen uhan metaforilla, ja loppua kohden Johannes alkaa särkeä naista karmivilla sadistisilla otteilla. Kylmä alistussuhde on eräs romaanin kauhistuttavimpia näkökulmia, eikä Sandvallin vaimo välty miesten vihalta: häntä kuvaillaan pieneksi noidaksi.

Kyltymättömyys leimaa kaikkia romaanin hahmoja. Johanneksen rakkaus Aaloa kohtaan on pakkomielteistä ja suhde Sanvallin vaimoon kieroutunut. Karoliina antautuu masokismilleen ja Antti tuhoaa itseään päihdekierteessä. Vapahdusta pakkomielteistä ja kyltymättömyydestä ei suoda kirjan lopussakaan.

Yö ei saa tulla -romaanin jatko-osa Korppinaiset ilmestyi keväällä 2016.

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi