Trampoliinirieha aikuiseen makuun

Ex-voimistelija palaa hyppypaikalle.

Kuvitus: Emilia Värelä

Olen nähnyt ilmoituksen Helsinkiin avatusta trampoliinipuistosta, suuresta sisähallista täynnä erilaisia trampoliineja. Kymmenen minuutin trampoliinihyppelyn sanotaan vastaavan puolen tunnin hikijuoksulenkkiä. Se kuulostaa unelmien täyttymykseltä henkilölle, joka on pitkään etsinyt mieluista urheilulajia.

En ole hyppinyt trampoliinilla 25 vuoteen. Vielä pitempi aika on aktiivisesta voimistelukaudestani, jolloin treenasin joka päivä ja jolloin voltit olivat minulle kepeää huvitusta myös vapaa-ajalla. Nyt aion mennä vuosien jälkeen kokeilemaan, onko trampoliinihyppely niin hauskaa kuin muistelen.

Luen netistä huolellisesti trampoliinipuisto Rushin toimintaohjeet, rekisteröidyn nettisivuille, tutustun pakollisiin turvallisuusohjeisiin ja varaan ajan. Pian istun jo ystäväni kanssa autossa suuntana trampoliinien ihmemaa.

Matkalla yritän psyykata itseäni tulevaan. Vaikka olen innoissani, minua pelottaa. Yksi pelko on se, onnistunko hillitsemään itseni vai riehaannunko liikaa ja menetän kroppani kontrollin kokonaan muistellessani vanhoja hyppykuvioita. Tuleeko revähdyksiä? Yritänkö tehdä voltin? Entä arabialaisen puolivolttisarjan kera? Jos voltti menee yli, katkaisenko taas hampaani, kuten takavuosina, kun tein elämäni ensimmäisen ja viimeisen kaksoisvoltin trampoliinilta volttimonttuun. Silloin etuhammas katkesi iskeytyessään polveen alastulossa. Katkeaisiko nyt niskakin?

 

Paluu rikospaikalle 

Sisäänkirjautumistiskillä ostamme kolmella eurolla pakolliset luistamattomat hyppysukat ja saamme rannekkeet, joiden avulla voimme seurata jäljellä olevaa hyppyaikaa. Ennen saliin menoa katsomme vielä suuren television näytöltä turvaohjeet ja trampoliinipuistoetiketin. Osa niistä herättää huvittuneisuutta, mutta osasta tulee taas huolestunut olo: tässähän voi käydä huonosti. Tällaista en muista menneisyydestä. Silloin vain hypittiin.

Nyt aivoni ovat jakautuneet kahteen leiriin. Toinen puoli väittää, että kykenen tekemään volttisarjoja ja huikean korkeita ja hallittuja hyppyjä. Aivoni uskovat, että pystyisin niihin kovalla maallakin, mutta trampoliinin tuoman ponnistusvoiman avulla temput sujuisivat leikiten. Toinen puoli aivoistani ymmärtää vuosien mukana tulleet vartalon muutokset kiloineen, kremppoineen ja rajoituksineen. Se tietää, ettei vartalo kykene tottelemaan käskyjä entiseen malliin.

On alkupäivä ja puisto vasta avattu. Kouluikäiset ja muut nuorisoryhmät eivät ole ehtineet vielä paikalle. Läsnä on mukavia nuoria trampoliiniohjaajia. Yritän selostaa yhdelle heistä, että periaatteessa osaan oikein hyvin kaiken. Vanhoja taitoja pitää vain vähän verestellä. Juuri ja juuri täysi-ikäinen valvoja katsoo silmiin ja nyökkää niin ymmärtäväisesti, että tunnen itseni pikkulapseksi, joka sepittelee juttujaan.

Voisihan sitä hyppiä paikallaan sen kymmenen minuuttia, niin kuntoilu olisi hoidettu ainakin siltä päivältä. Vitkuttelen. On kuitenkin pakko kokeilla, mitä tapahtuu. Onneksi musiikki on umpisurkeaa, se ei ainakaan saa minua riehaantumaan.

Tramppa1

Yy, kaa, koo…NYT

Lähestyn pienintä trampoliiniruutua. Astun sille ja notkistan polviani varovaiseen hyppyyn. Hypähdän noin kymmenen senttiä. Laskeudun täriseville jaloilleni ja luulen hetken kuolevani. Huimaa ja pyörryttää ja paniikki on iskemässä. Koko sali pyörii. Vain yksi hyppy! Tunnen itseni niin merisairaaksi, että konttaan tasamaalle. Tässäkö se pelkäämäni riehaantuminen nyt sitten oli? Ei tällaista ollut ennen! Kaikkea muuta trampoliinilla saattoi sattua ja tapahtua, mutta ei ikinä tätä.

Sydän pamppaillen katson kelloa. Tunnista on jäljellä 55 minuuttia. Päädyn istumaan penkille kuin eläkeläiset torin reunoille ja kauppakeskusten auloihin. Penkiltä seuraan ohjaajien temppuja ja muiden rohkeita hyppyjä.

On pienen oppiläksyn aika. Päätän unohtaa kaiken menneen ja aloittaa alusta. Menemme ystäväni kanssa polttopallokentälle, jossa kopittelemme kepeästi palloa toisillemme trampoliiniruuduilla seisten. Pallo viekin yllättäen huomion häiriötekijöistä, ja huomaan pomppivani rohkeammin. Huimaus on kadonnut pallotellessa.

Kahden koripallokorin edessä on pitkulainen trampoliinirata vauhdinottoa ja ponnistusvoimaa varten. Aiomme donkata kerrankin tykisti, ja kannustamme toinen toistamme. Onnistumme kumpikin tekemään donkkauskoreja. Homma muuttuu hauskaksi.

Uskaltaudun hyppimään keskikokoisella trampoliinilla jo sen verran, että teen melkein lennokkaita haarahyppyjä ilmaan ja hyppään ilmasta istualleen ja takaisin ylös. Onnistunpa kääntämään istuen puoltakin.

 

Nöyryyttävää mutta hauskaa

Volttimonttuakin on kokeiltava. Uskallan hypätä, tai no, pudottautua tikkusuorana metrin korkeudelta vaahtomuovikuutioilla täytettyyn monttuun. Sieltä pois pääseminen on hankalaa, raivostuttavaa, nöyryyttävää ja hillittömän hauskaa. Ei voi olla nauramatta, kun hyppysukat takertuvat vaahtokumeihin ja tempaantuvat pois jaloista montussa räpeltäessä. Nouseminen maankamaralle käy todella kokonaisvaltaisesta liikunnasta itsessään.

Tunnin jälkeen teen pikaisen loppusummauksen: trampoliinihyppelystä ei tule uutta urheilulajiani, mutta päätän, että tulen vielä tekemään arabialaisen ainakin yhdellä puolivoltilla, jollen jopa kahdella. Ja perhosvoltinkin tulen vielä tekemään. Kaksoisvoltit jätän nuoremmille tosikonkareille.

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi