#amateurphotography

Valokuvausharrastus on loputtoman värikylläinen leikkikenttä, jossa kepeyden ja intohimon suhteen voi säätää vapaasti.  

Parhaimmillaan valokuva ottaa vangiksi ja vapauttaa yhtä aikaa. Se puhuu enemmän kuin selittää ja jättää rajauksen ulkopuolelle auki kaikki maailman vaihtoehdot. Se pysäyttää, huutaa tai kuiskaa, kertoo tarinan mutta pitäytyy paljastamasta liikaa. Kuva vaikuttaa toisella tajunnan tasolla kuin kirjoitus. Teksti hiipii tunteisiin ajatusten kautta sillä aikaa, kun kuva on jo kiskaissut maton alta ja synnyttänyt tunnereaktion kautta oivalluksen. Teksti pureutuu mielen rakenteisiin hienovaraisemmin ja sen lukemisen voi halutessaan lopettaa. Kun kuvan on kerran nähnyt, on myöhäistä sulkea silmät.

Merkityksiä etsimessä

Valokuvaus on syystäkin maailman suosituimpia harrastuksia. Tekniset ulottuvuudet mahdollistavat hifistelynnälkäisille loputtoman laitevarustelun, ja taiteen tekemisen muotona kuvan syvyydelle on vaikea löytää vertaa. Kallis varustelu on kuitenkin vapaaehtoista ja tapoja kuvata on yhtä monta kuin kuvaajia.

Resister, 2015
Resister, 2015

Intohimoni valokuvaamiseen piilee sen yhtäaikaisessa kepeydessä ja voimassa. Visuaalisena ajattelijana, mutta vailla kuvataiteellisia lahjoja, kameran avulla voin vapaasti leikkiä muodoilla ja liikkeellä, vaikuttaa väreillä, piilottaa merkityksiä sekä luoda estetiikkaa, joka on kuitenkin aina katsojan silmässä.

Amatöörikuvaajana minun ei tarvitse huolehtia uniikin tyylin löytämisestä tai sen brändäämisestä, vaan voin vapaasti iloita yllätyksistä ja oivalluksista. Kun kukaan ei odota tajuntaa laajentavaa kuvateosta, voin riemuita rauhassa onnistumisista ja repostella niillä somessa vain, jos siltä tuntuu. Itsensä voi ylittää koko ajan ja jos alittaa, se ei ole keltään pois.

Sätkivät kuvat verkossa

Moni kuvaaja miettii sosiaalisen median merkitystä valokuvan elinkaaressa. Turruttaako somen kuvatulva vai hengittääkö otos paremmin Facebookin, kuin olohuoneen seinällä? Ennen kuva yritettiin saada kaikkien nähtäville kun nyt se joutuu tosissaan taistelemaan huomiosta. Pohdin, onko kuvalla merkitystä jos sitä ei julkaista sosiaalisessa mediassa, ja toisaalta mikä määrittää kokonaisuudessa yksittäisen kuvan arvon.

Light movement, 2016
Light movement, 2016

Onnistuneessa katsojakokemuksessa yhdistyvät oikea tila ja tunnelma. Kuvaan pystyy keskittymään ja sen ulottuvuudet löytävät perille. Nerokaskin kuva saattaa aiheuttaa vain pienen tunnereaktion, jos se osuu kohdalle pienellä näytöllä – satoja muita, kontekstiin kuulumattomia, selatessa. Heti, kun kuva hyppää seinälle, postikorttiin tai kirjan välistä, on se eri tavoin lähellä.

Opettelen ottamaan yhä vähemmän kuvia. Neljästäsadasta satunnaisräpsäisystä syntyy väkisin kaksi kelvollista kuvaa. Monen mielestä tämä erottaa valekuvaajan ammattilaisesta, ja osittain siksi filmikamera on monelle edelleen ainoa oikea väline kuvaamiseen. Tavoitteeni valokuvauksen harrastajana onkin oppia tunnistamaan hetki ja olla tarpeeksi nopea; oman kamerani James Bond, joka hivuttaa salamana asetukset oikein ja laukaisee ennen, kuin kohde on ehtinyt vetää verhot eteen.

Terapian tarpeesta parempaan läsnäoloon

Kuvaaminen itsessään on erinomaisen vapauttavaa. Introverttina kameran taakse voi piiloutua silloin, kun ei tunne ketään eikä ole varma, miksi tuli paikalle. Jostain syystä halusi osallistua ja nyt haluaa vain oikeuttaa läsnäolonsa tai vaihtoehtoisesti valua lattianrakoon. Kameran kanssa unohtaa olla kiusallinen ja kömpelö, koska käsillä ja silmillä on tekemistä. Sitä paitsi on kivaa tulla vahingossa kohdelluksi lehdistönä.

Catnaping, 2014
Catnaping, 2014

Mietin, onko kamera häiriötekijä vai avaako linssi jotain enemmän. Onko Eiffel-tornin kuvaaja vähemmän läsnä hetkessä hakiessaan täydellistä, ja vähän erilaista kuvakulmaa? Toisaalta kuvan asettelu pakottaa pysähtymään, katsomaan yksityiskohtia ja kokonaisuutta, eikä mielessä varmasti pyöri vastaaminen sähköpostiin. Kamera kytkee hetkeen ja onnistumisesta saa pieneltäkin näytöltä välittömän kiitoksen.

Filttereitä ja realiteetteja

Kamera on kuin suodatin, jonka kautta rakennan itselleni kuvaa maailmasta, jossa elän. Välillä on helpompi katsoa kuvaa kuin ottaa vastaan kaikki informaatio ympäröivästä tilasta. Omia rajoja koetellessani olen kiitollinen, että kuva on pakko rajata. Rajauksiin sisällyttää vain olennaisen ja näennäisesti merkityksettömän, mutta vaikka kuvassa on selkeä fokus, sivusilmä ja alitajunta havaitsevat paljon enemmän. Pääasia, että on rajat. Ilman niitä syntyy tukos, kaaos ja ähky, eikä mistään saa otetta. Valokuvaaminen on mitä parhain itseterapian muoto.

Sister, 2016
Sister, 2016

Henkilökuvauksen lopputuloksessa näkyy aina vuorovaikutuksen jälki. On voitto saada omasta jännityksestä huolimatta kuvattava rentoutumaan, ja oikean taajuuden myötä yhteistyöstä muodostuu hetkeen hukuttava flow. Mikään maisemakuva puolestaan ei vedä vertoja todellisuudelle, eikä niin ole tarkoituskaan. Filtterit eivät tee luonnosta kauniimpaa, mutta antavat mielikuvitukselle pureskeltavaa. Kuva mahdollistaa saman kohdan katsomisen uusin silmin. Mietin usein, miltä maailma näyttäisi mustavalkosena tai vain haalean sävyisenä. Jos harmaa päivä olisikin keltainen, tai jos puiden lehdet olisivatkin mustia. Ajatus auttaa arvostamaan oikeita värejä. Maailma on loputtoman moniulotteinen ja parhaimmillaan kuva muistuttaa siitä juuri oikealla hetkellä.

Reetta Linnea, Still on the move

LUE LISÄÄ

, , , , , , , ,

Kommentoi