Yön eläimet

Muotisuunnittelija Tom Fordin toinen pitkä elokuva lunastaa, pettää, repii ja vapauttaa.
NOCTURNAL ANIMALS

(Nocturnal Animals, Yhdysvallat 2016)
O: Tom Ford
N: Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Michael Shannon, Aaron Taylor-Johnson, Isla Fisher
Ensi-ilta 2.12.2016

 ★★★★☆ 

Jotkut ihmiset ovat monitaiteellisesti lahjakkaita. Usein se on hirvittävän ärsyttävää, mutta muotisuunnittelja-elokuvaohjaaja Tom Fordille annan anteeksi joka kerta, kun katson hänen elokuviaan. Tähän mennessä se on tapahtunut kahdesti.

Yön eläimet -kokemuksen alku on lehdistönäytöksessä piinaavan todellinen ja moniaistillinen. Elokuvan päähenkilö, taidegalleristi Susan (Amy Adams) seisoo keskellä avajaisia, joiden sisällön hän kokee vastenmieliseksi. Videotauluissa ylipainoiset naiset nauttivat ruumiistaan kokonaisvaltaisesti, antavat allien, selkämakkaroiden ja michelinrenkaiden hyllyä ja näkyä. He tanssivat kukin omalla estradillaan, hidastetusti flirttaillen. Taulujen edessä makaavat veistoksina naisten loppuunkuluneet ruumiit.

Vieressäni kollega syö ja juo lounastaan estottomasti läpi koko taidenäyttelyjakson ja vielä pitkälle elokuvaa eteenpäin. Kuulen rapinan joka kerta, kun hän ottaa haukun ja asettaa keskeneräisen voitaikinaleivonnaisen paperipussin päälle. Joka kerta, jokaisen suullisen jälkeen. Kuulen jogurttijuoman pullon korkin rasahduksen elokuvan hiljaisen kohdan päällä, haistan happaman aineen, kuulen leukojen jauhavan.

Sitä vielä kenenkään tajuamatta, kollegan käytös peilaa Yön eläinten maailman kerronnallisia kerroksia. Susanin perin porvarillinen, jo hajoava Los Angelesin kulttuurieliitin mallielämä kolaroi Susanin saaman romaanikäsikirjoituksen universumin kanssa. Käsikirjoituksen tarina on väkivaltainen ja mielipuolisen epäoikeudenmukainen mutta niin kauniisti kerrottu, ettei sen lukemista voi lopettaa.

Upotetun tarinan idea on saatu toimimaan elokuvassa täydellisesti myös kuvien tasolla. Kun Susan lukee tarinaa perheensä menettävästä Tonysta (Jake Gyllenhaal), kokee Yön eläinten katsoja olevansa ”turvassa”, koska ”sehän on vain tarinaa”. Susanin maailma on enemmän totta, vaikka sen reunaehdot ovat pinnalliset ja pian särkyvät. Todellisten ja syvien tunteiden kirja, mahdoton kertomus Länsi-Texasista, saa Susanin muistamaan jotain entisestä elämästään ja uskomaan hetken, että kaiken voi vielä korjata.

Ford työskentelee Yön eläimissä saman leikkaajan ja säveltäjän kanssa kuin esikoisessaan, mutta kuvaaja on vaihtunut. Visuaalinen rytmi muistuttaakin vahvasti A Single Manin (2009) ratkaisuja: yllättäviä kontrasteja ja hyppyjä, ajan- ja todellisuudentajun sekoittavia välähdyksiä. Seamus McGarveyn kamera luo klaustrofobisen tiiviitä kuvatiloja ja rakastaa päähenkilöidensä kasvoja, niiden jokaista juonnetta ja pelokasta katsetta.

Ajan ja eri tarinoiden eteneminen on Yön eläimissä lopulta pitkälti katsojan päässä, kuten kaikissa elokuvissa, mutta Fordin teos onnistuu melkein oikeaoppisen teknisesti näyttämään sen, mitä teoriakirjoissa yritetään monin eri esimerkein havainnollistaa. Sen odotusta kuvaava päätös on kauhistuttavaa katsottavaa, sillä sisimmässään katsoja tietää, ettei tilanteessa käy hyvin. Ja jos käykin, sitä meille ei näytetä.

Kun tulee häivytys mustaan ja lopputekstit alkavat rullata, rutistaa kollega mielenosoituksellisen kovaäänisesti paperipussinsa mytyksi ja lähtee yhdellä valtavalla heilautuksella harppomaan ulos teatterista. Jään tuijottamaan tekstimassaa, kuuntelemaan vielä hetken Abel Korzeniovskin täydellisen elokuvallista jousisoitinmusiikkia. Pohdin, kuinka helposti täydellisiin asioihin tulee särö joko ulko- tai sisäpuolelta, kuinka odotuksia, toiveita ja haaveita on lähes mahdotonta täyttää.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi