Elle

Ranskassa kuvattu Elle on 78-vuotiaan Paul Verhoevenin laajan tuotannon kypsin ohjaus.

(Ranska/Saksa/Belgia 2016)
O: Paul Verhoeven
N: Isabelle Huppert, Laurent Lafitte, Anne Consigny, Charles Berling
Ensi-ilta 9.12.2016

 ★★★★★ 

Michèlessä (Isabelle Huppert) on tuskin mitään rakastettavaa, säröilevää tai mitään, mistä saisi otteen. Hänen hento olemuksensa on rikkomattoman tyylikäs ja torjuva. Hän on videopeliyhtiön johtaja, joka ei salli harha-askelia töissä saati kotona. Ihmissuhteissaan hän on poikkeuksetta niskan päällä: hän saa aina viimeisen sanan, oli vastassa sitten äiti, rakastaja, ex-aviomies tai hölmöilevä jälkikasvu. Ja se sana on yleensä tyly, tunteeton tai ainakin epämukavan tosi.

Kun Michèle raiskataan kotonaan, hänen hiottu pintansa näyttää saavan vain pintanaarmuja. Hän siistii tunkeutujan jäljet – rikkoutuneet koriste-esineet, veriset nirhaumat ja alapään – kuin olisi itse osallinen rikokseen.

Jos tarkkoja ollaan, Michèlessä vaikuttaa olevan jotain hyvin outoa. Hänen eleensä ovat kylmiä ja robottimaisia, ja hänen tekonsa todistavat, että hänessä on enemmän kuin ripaus sosiopatiaa. Valta turmelee naisen, eikö?

Paul Verhoevenin paluuelokuva Elle jättää paljon viettelevästi auki ja katsojan löydettäväksi. Hollantilaisohjaaja kerii kieroa kostotarinaa esiin vähä vähältä niin, että oivaltamisen nautinto ja järkytys vuorottelevat.

Ranskassa kuvattu Elle on 78-vuotiaan elokuvantekijän laajan tuotannon kypsin ohjaus. Verhoeven on aina ollut peloton, mutta Elle on paitsi latautunut ja yllättävä, myös vastaansanomattoman hienostunut teos.

Verhoeven on venyttänyt hyvän maun rajoja satiirisella otteellaan halki tuotantonsa, ja suututtanut elokuvaväkeä Atlantin molemmin puolin. Jo hänen varhaiset, Hollannissa kuvatut elokuvansa Mitä näenkään?! Mitä näenkään?! (1971) ja Turkkilainen namu (1973) olivat paitsi yliampuvan kumouksellisia myös loistavan tarkkanäköisiä ja omaäänisiä.

Verhoeven on eroottisen jännityksen mestareita. Uskonnollisista kliseistä ja seksuaalisväritteisistä pakkomielteistä ammentanut film noir De Vierde Man (1983) oli Verhoevenin menolippu Hollywoodiin. Myöhemmin Basic Instinct – Vaiston varassa (1992) sivusi naisen seksuaalista valtaa.

Philippe Dijanin romaaniin perustuva Elle ei ole niinkään eroottinen trilleri kuin kokeilu useiden lajityyppien välimaastossa. Se on näkökulmasta riippuen musta komedia, farssi tai tragedia. Onpa sitä nimitetty myös jälkifeministiseksi tutkielmaksi kulttuurimme naisvihasta.

Elle on Michael Haneken Pianonopettajan (2001) sävykkäämpi sisarteos. Haneke saatteli Huppertin äitikompleksisen muusikkohahmon seksuaalisen tuhon kurimukseen, ja halu ja väkivalta yhdistyvät masokistisesti myös Verhoevenin elokuvassa. Mutta siinä missä Pianonopettajan Erika oli toivottoman kipeä, menetetty tapaus, Michèlessä voi nähdä arvaamattomia ulottuvuuksia.

Isabelle Huppert tekee Ellessä vapaan ja huikean tarkan roolityön, yhden parhaistaan. Huppertin Michèle on vastentahtoisesti avautuva ”lakastuva kukka”, joka himoitsee naapuriaan ja on mustasukkainen entisestä miehestään. Hän on kiehtova, epäilyttävä ja seksikäs. Toisaalta hänessä on haurautta, joka paljastuessaan saa katsojan tuntemaan olonsa kiusallisen alastomaksi.

Elle on kierteinen ja kerroksinen elokuva tarinoista, joita me selviytyäksemme kerromme. Michèlen suojelema ja kannattelema tarina tuottaa hänelle ja hänen läheisilleen yhä uudelleen vahinkoa. Lopulta elokuva palaa kysymykseen, kuka meitä kertoo. Jos tarinani haavoittaa, pitäisikö sitä muuttaa? Verhoeven jättää valinnan Michèlen käsiin.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi