La La Land

Pako kohti todellisen elämän elämistä.

(USA 2016)
O: Damien Chazelle
N: Emma Stone, Ryan Gosling
Ensi-ilta 13.1.2017

 ★★★★½ 

Ainakin vielä 2000-luvun alussa Suomen yliopistojen elokuvatutkimuksen luennoilla käytiin ahkerasti läpi elokuvahistorian lajityyppiteoriaa. Kirjallisuudentutkimuksesta lainatun teorian mukaan elokuva on käynyt muun muassa lännenelokuvien kohdalla läpi selkeän kronologisen kehityskaaren. Samaa ideaa on käytetty erityisesti musikaalielokuvien analyysin kohdalla, ja vaikka teoria välillä taipuukin huonosti käytännön esimerkkeihin, on teoriakehikon sisällä määritelty, millainen on formaalisti oikeaoppinen valkokangasmusikaali.

Tarvinneeko tuota edes sanoa, mutta jazz-elokuva Whiplashin (2014) ohjaaja Damien Chazelle on tehnyt juuri tällaisen, muotonsa puolesta ”oikean” musikaalin. Siinä on jopa sitä kuuluisaa rosoa, kuten välillä hyvinkin väärin ja falsetissa laulavat päätähdet. Mutta juonen kaari, lavastus, leikkaus, valaistus ja koreografiat ovat melkein pilkulleen sitä, mitä pitääkin.

Chazelle käyttää kuvaajansa Linus Sandgrenin kameran kautta täydellisen elokuvallisesti koko kuva-alaa, oikeasta vasempaan reunaan asti – sellaisessa näkymässä silmä lepää. Säveltäjä Justin Hurwitz on säveltänyt kappaleita ja teemoja, jotka banaaliudessaan jäävät mieleen ja tempaavat mukaansa, kuten Mandy Mooren näennäisesti helpot koreografiatkin.

Avauskohtauksessa putsataan pöytä sekä temaattisesti että muodollisesti. Ruuhkajonossa istuva keltamekkoinen nainen puhkeaa laulamaan oman elämänsä ääniraitaa, joka alun panoroinnin aikana on osa kaikkien muiden ääniraitojen kakofoniaa. Nainen hyppää autosta, saa mukaansa naapuriauton miehen, yksin- ja kaksinlaulu kasvaa kuoroksi lyhyine soolopätkineen. Tanssi tulee mukaan ja mahtipontisen numeron kruunaa ”yllättäen” pakettiauton takaosasta paljastuva perkussiobändi patarumpuineen.

Eihän näin koskaan tapahdu. Paitsi musikaaleissa.

Eikä tämä ole mitään siihen verrattuna, että myöhemmin elokuvassa nähdään fantastisen pastissinen kunnianosoitus Fred Astairen ja Ginger Rogersin kuuluisille valssikohtauksille painovoiman kumoavassa tähtitaivasympäristössä.

La La Land on Los Angelesin lempinimi, mutta se viittaa myös tilaan, jossa henkilö elää todellisuudesta irrallaan, omissa maailmoissaan. Ja sitähän La La Land -elokuva juuri on, elämistä kahden tuntemattoman, mutta ah niin sympaattisen ja vähän ärsyttävänkin hahmon myötä.

Emma Stonen näyttelemä Mia ei ole kuvankaunis näyttelijänalku, vaan aidon ihmisen oloinen unelmoija, joka elokuvan aikana toteuttaa unelmansa, kahteenkin kertaan. Ryan Gosling on paitsi erittäin paljon tietoisesti Ryan Gosling, myös Sebastian, joka ei ole elämän isojen päätösten kohdalla aina ihan kartalla siitä, miten ihmisten kanssa kannattaisi toimia. Ja vaikka tämä unelmien jazz-pianisti toimii jazzia lähtökohtaisesti vihaavaa Miaa kohtaan joskus uskomattoman romanttisesti, ovat hänen perustavanlaatuiset itsekkäät personallisuudenpiirteensä ne, jotka tekevät Sebastianista inhimillisen.

Elokuva tagline ja yksi tunnuskappale on nimeltään Here’s to the ones who dream. Paitsi että laulu jää soimaan päähän, se on sisällöltään ja La La Landin juonellisena elementtinä täydellinen muistutus siitä, että elämä ei oikeastaan koskaan mene niinkuin sen ajattelisi menevän. Unelmien vain osittainen saavuttaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oma elämä olisi itselle juuri se oikea. Tästä saadaan myös hävyttömän hyvin tehty muistutus elokuvan kolmen viimeisen minuutin aikana.

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi