Moonlight

Moonlight ei ole mikään viiden tähden elokuva, mutta teatterissa katsomisen arvoinen kasvudraama se on silti.

(USA 2016)
O: Barry Jenkins
N: Alex R. Hibbert, Mahershala Ali, Naomie Harris, Janelle Monáe, Ashton Sanders, Trevante Rhodes, André Holland, Jharrel Jerome
Ensi-ilta 10.2.2017

 ★★★½☆ 

Moonlight on elokuvana kuin päähenkilönsä: kestonsa ajan kehittyvä ja tarkentuva. Perustarinaltaan monesti nähty amerikkalaisen lähiölapsen kasvukertomus saa ensimmäisen kolmanneksen aikana turhautumaan, sillä kulmien kingeimmän huumediilerin ja vääjäämättä huumekoukkuun jäävän yksinhuoltajaäidin pojan epätodennäköinen ystävyys ei tunnu sanovan mitään uutta monesti nähdystä tilanteesta. On sijaisäitinä toimiva hyväsydäminen, pidetty nainen, on ulkopuolisuuden tunne ja kiusaajat, on sitkeä bondailu miehuuden mallin kanssa.

Moonlight on episodielokuva, jonka omalaatuisuus paljastuu pikkuhiljaa palkiten katsojansa aivan viimeisten parin minuutin aikana yhdellä uudempien elokuvien tehokkaimmista ja koskettavimmista lopetuksista. Ohjaaja Barry Jenkinsillä on pokkaa jättää teoksensa suurin kantava teema auki, kysymysmerkiksi.

Kolmen toisistaan fyysisestikin poikkeavan näyttelijän tulkitsema kolmen ikäluokan Chiron on herkkä, arka ja fiksu poika. Kasvuolosuhteet ja vähän sattumakin työntävät Little-kutsumanimeä tottelevan Chironin diileri Juanin elämänpiiriin. Mahershala Alin näyttelemä Juan, kuten Naomie Harrisin Paula-äiti ja monet muutkin Chironin elämän kannalta olennaiset henkilöt ovat Moonlightin parasta antia: niin hyvin kirjoitettuja ja näyteltyjä, ettei yksikään tunnustus näille roolitöille tänä keväänä ole liikaa.

Juan antaa Chironin elämään vakautta, suuntaviivojakin, mutta kaikki muuttuu lopullisesti vasta teini-ikäisenä koulussa, kun Chiron avautuu, rakastuu, suuttuu ja lopulta astuu sellaisen rajan yli, josta ei ole paluuta.

Miksi Moonlight ei sitten kuitenkaan ole napakymppi, viiden tähden elokuva? Sen muodollinen toteutus on älykäs: kun Chironin maailma rakentuu ja tarkentuu, niin tarkentuu kuva-alakin. Taustalla olevat asiat kirkastuvat, havainnot terävöityvät. Samanaikaisesti Chironin tuntema syvä ulkopuolisuus avaa tilaa hänen ympärillään.

Tarinansa puolesta elokuva pyrkii kuitenkin kohteeseensa lopulta liian joutuisasti ja laiskasti. Viimeisen kolmanneksen tarkoitus tuntuu olevan vain loppuun pääseminen, ja nuoruuden jaksojen nautiskeleva viipyily ja olennaisten asioiden hienovarainen esiinnostaminen ikäänkuin unohdetaan. Tämä ei ole näyttelijöiden vika, sillä Trevante Rhodesin äijämäinen lihaskimppu on aikuisena Chironina, Blackina elämänmakuinen, kaksijakoinen hahmo.

Ja ehkä sittenkin: kyseessä on elokuva, joka jää vaivaamaan. Kyllästymisen tunteen ylittää jo mainittu palkitseva loppu, joka tulee sittenkin liian nopeasti. Moonlightin haluaa nähdä joskus uudestaan, teatterissa, ehkä vuonna 2027 elokuva-arkiston kevätsarjassa.

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi