Rakkaus yhtä avohaavaa

"Lapsuudessa koetut draamat ja mallit resonoivat mahdollisessa kumppanissa. "

 

Lempimääritelmäni rakkaudesta tulee Woody Allenilta: se on sitä, kun kahden ihmisen neuroosit sopivat hyvin yhteen.

Sellaiseen rakkauteen minä uskon.

Itse asiassa toivoisin, että aikuiset ihmiset voisivat tutustumisensa hetkellä antaa toistensa nähtäville kartan siitä, miten he ovat rakentuneet. Tämä pätee niin uutta työpaikkaa tai työntekijää valitessa kuin yksityiselämässä uuden kiinnostavan ihmisen kohtaamisessa.

Jotkut parisuhdeterapeutit uskovat loputtomasti siihen, että kun tunteitaan sinnikkäästi ilmaisee, niin kyllä se siitä. Minä olen sitä mieltä, että ei se siitä, jos ihmiset kerta kaikkiaan ovat toisilleen täysin epäsopivia. Ja monesti ovat.

Jos tutustumisvaiheessa kiinnostus uutta ihmistä kohtaan on kymppi, niin juokse! Tämä on eräs parisuhdegurujen kuuluisa neuvo, joka on syytä ottaa tosissaan. Kun kiinnostut täysillä, se kertoo, että tässä on henkilö, jonka ominaisuudet ja käytös tulevat osumaan juuri kaikkein kipeimpiin kohtiisi.

Lapsuudessa koetut draamat ja mallit resonoivat mahdollisessa kumppanissa. Kuuluisa ”kemia” muodostuu siitä, että aavistamme potentiaalisessa kumppanissa mahdollisuuden siihen samaan draamaan tai lapsuudessa opittujen mallien toistamiseen. Jos hyväksymme vähän pienemmän kemian, on meillä mahdollisuus saada tilalle jotain muuta. Kuten kelvon parisuhteen.

Jos on tottunut siihen, että parisuhteessa on riipivää ja raapivaa, vaatii tekemistä totutella toisenlaiseen lähisuhteeseen. Itse olen esimerkiksi onnistunut kiintymystutkallani valitsemaan yhä uusia kumppaneita, jotka ovat kiintymyksessään epävakaita. Tullaan ja mennään miten sattuu, yhtenä hetkenä suunnitellaan seesteisenä tulevaa ja seuraavana perutaan suunnitelmia.

Kun olen ehtinyt koko ikäni tottua sellaiseen rakkauteen, jossa toinen on kiinnostunut minusta täysin epäjohdonmukaisesti, niin onhan se aika eksoottista, että kumppani voikin olla kiinnostunut minusta ihan joka päivä. Aivan erikoinen konsepti sellainen.

”Puhukaa, puhukaa, puhukaa”, kuului kultainen parisuhdesääntö menneinä vuosina. Eikä mitä tahansa arkista puhetta vaan tunnetason kohtaamista, puhetta unelmista, peloista.

Hyvä niin, mutta kun on niitä ristiriitoja ja solmuja, jotka eivät tunteissa möyrimisellä parane, tulisi katse kääntää skeematerapiamalleihin ja ihmisten toiminnanohjausta ja aikuisuutta vahvistaa sen sijaan, että sieltä lapsilähtöisestä moodista tuuletetaan menemään vuosi toisensa perään. Ei se kehitä mitään mutta ehkä pitää haavat ikuisesti sen verran auki, etteivät ne pääse koskaan arpeutumaan.

Parisuhteessa toisen olisi hyvä huomata, kun kumppani on herkässä ja haavoittuvassa tilassa, ja lohduttaa häntä silloin. Antaa kumppanilleen, mitä tämä tarvitsee. ”Tärkeän ihmiseni lapsipuoli kaipaa nyt hyväksyntää, annan sitä hänelle ja pysyn itse tässä hetkessä aikuisena.” Kumpikin vuorollaan.

Jos sinulle on elämässäsi käynyt niin onnekkaasti, että lapsuutesi oli harmonisen draamaton ja myöhemmin olet onnistunut rakentamaan tasapainoisen parisuhteen, niin lucky you! Nyrkkitervehdystä pöytään. Me muut, meillä on vähän enemmän kaskea käännettävänä.

Siksi me luemme Sylvin Ruma rakkaus -spesiaalia ja kirjoitamme näitä juttuja. Mutta vaikka takana olisi vähän karumman puoleisia kokemuksia rakastamisesta ja rakastetuksi tulemisesta, niin koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia suhdetta, jossa neuroosit sopivat hyvin yhteen.

 

KUVITUS: Emilia Värelä

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi