Silence

Martin Scorsese teki elämänsä elokuvan Jumalasta. Olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä.

(USA/Taiwan/Meksiko 2016)
O: Martin Scorsese
N: Andrew Garfield, Adam Driver, Tabanobu Asano, Issei Ogata, Shin’ya Tsukamoto, Yôsuke Kubozuka, Liam Neeson
Ensi-ilta 17.2.2017

 ★★½☆☆ 

Kun kävelen Silence-elokuvan näytökseen, alkaa Helsingin kantakaupungissa sataa lunta. Jäisten, hiekoittamattomien kävelyteiden päälle laskeutuu suuria valkoisia hiutaleita. Lumisade tihenee ennen elokuvateatteria, takkini kaulukseen muodostuu alakertaan laskeutuessa tummia sulaneita läikkiä. Lumen mukana kaupungista tulee hiljainen. Vahvimmillaan hiljaisuus on ensilumen aikaan, mutta aina se palaa, pitkin talvea, lumen kanssa.

1600-luvun alkupuolen Japanista ei näytetä lumisadetta, vaan mutaa, jatkuva sumu ja lopulta korventava auringonpaiste. Ne peittävät ja suojaavat saarilla asuvia ihmisiä; jotkut heistä kristittyjä, toiset lähetyssaarnaajia, muut hallintoa kunnioittavia kunnon japanilaisia, buddhalaisia. Vainotut ja vallassa olevat uskonnot vaihtuvat, ihmisten julmuus, vallanhalu ja epäluulo toisiaan kohtaan ei koskaan.

Martin Scorsesen elokuvaksi Silencen aihe on hyvin henkilökohtainen. Syvästi katolinen 74-vuotias ohjaaja-tuottaja on ehtinyt miettiä uskonasioita muutamaan kertaan (Kristuksen viimeinen kiusaus, 1988; Kundun 1997), ja varttia vaille kolmetuntinen elokuva 1600-luvun jesuiittalähetyssaarnaajista viittaa vahvasti siihen, millaisia keskusteluja Scorsese on Jumalansa kanssa 2000-luvulla käynyt.

Ne keskustelut ovat hyvin pitkälle itseanalyyttisia monologeja, sillä Jumala vastaa hiljaisuudella.

Silence on toisen päähenkilönsä, portugalilaisen jesuiittapappi Rodriguesin (Andrew Garfield) uskontutkiskelu, jonka voiceoveria kuvittavat toistuvat kohtaukset niistä eri kidutuksen ja kuoleman tavoista, joita vainotut kristityt Japanissa 1600-luvulla kohtasivat.

Monesti herää kysymys, miksi Scorsese haluaa näyttää nämä asiat, useaan kertaan ja aikaa käyttäen. Kristityt riippuvat ristillä, kunnes kuolevat nousuveteen ja roikottamiseen. Kristityt kääritään bambumattoihin ja poltetaan tai hukutetaan elävältä. Kristityt köytetään kangaspakaksi, käännetään ylösalaisin ja korvan taakse viilletään haava, josta alla olevaan maakuoppaan tippuu painovoiman ansiosta veri, pisara kerrallaan.

Toiset kuolevat, toiset tunnustavat.

Scorsesen tarkoitus lienee alleviivata sitä, miten erilaisena tuon ajan Japanin reaaliolosuhteet näyttäytyvät toisaalta Macaolle jumalanhuoneen pystyttäneelle pääpapille ja toisaalta nuorille innokkaille saarnamiehille, ja miksi lopulta joku ”kieltää uskonsa” pahojen pakanoiden painostuksesta. Kyse ei ole niinkään maantieteellisestä erosta, vaan kulttuurista. 2000-luvun pienentyneessä maailmassa urbaanille ulkomaan matkaajalle tämä tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta katsaus vaikkapa Yhdysvaltojen uuden presidentin aikakauteen kertoo kansojen tunnoista toista.

Erilainen pelottaa. Se pelottaa erityisen paljon, jos sen ydinviestinä on toivo ja jos se pohjimmiltaan pyrkii kuuntelemaan köyhiä ja hyljittyjä. Riippumatta siitä, millaiseksi katolinen kirkko on nykyään muotoutunut, tämä on kristinuskon pääsanoma. Siihen uskovat ovat varmasti autuaita ja hyviä ihmisiä, mutta helppoa heidän elämänsä ei ole. Ei vuonna 1640 Nagasakissa, eikä tämän päivän länsimaissa, jossa on helpompaa tehdä omassa hiljaisuudessa hyviä tekoja uskonsa ääneenevankelioinnin sijaan.

Elokuva pohjautuu vuonna 1966 kirjoitettuun samannimiseen romaaniin, joka perustuu todellisiin historiallisiin olosuhteisiin ja uskonsa kieltäneen Cristóvão Ferreiran (1580–1650) elämäntarinaan. Ferreiraa näyttelee alussa ja lopussa (ja trailerissa) näyttäytyvä Liam Neeson, jonka roolitukseen kiteytyy Silencen hienon ajatuksen varsinainen ongelma: kyseessä on pitkän linjan Hollywood-ohjaajan elokuva, jonka roolitöistä vastaavat karismaattiset amerikkalaiset näyttelijät.

Hetkittäin Silence muuttuu jopa aidonoloiseksi, kun kankaalla nähdään Tabanobu Asano, Issei Ogata, Shin’ya Tsukamoto, Yoshi Oida tai Yôsuke Kubozuka. Tuota aitoutta Silencen aihe juuri kaipaisi, mutta hukkaa ajatuksensa Garfieldin kökköön metodinäyttelemiseen ja Liam Neesoniin, joka on Liam Neeson.

Sanotaan, että Jumala löytyy yksityiskohdista. Silencessa niitä ei ole, sillä se on niin kiinni ison ideansa esittämisessä, että ajankuva tuntuu jopa ajoittain epäaidolta. Garfieldillä ei ole tarpeeksi karismaa Rodriguesin massiivisen monologin esittämiseen, eikä Scorsesella lopulta tarpeeksi uskoa siihen, että abstraktimmat asiat välittyvät joskus paremmin rosoisemmilla tuotantoarvoilla.

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi