Blondie: Pollinator

Keski-ikäiseksi varttunut Blondie on yhä hyvässä iskussa ja itsevarmuus huokuu albumin jokaisesta sävelestä.

BMG
Julkaistu 5.5.2017

 ★★★★☆ 

Amerikkalaisyhtye Blondie nousi suosionsa huipulle 1970-luvulla. Bändi on vuosien mittaan ehtinyt hajota ja pistää hynttyyt yhteen muutamaan otteeseen. Nykyisessä bändikokoonpanossa on kolme alkuperäisjäsentä, bändin keulakuva, vokalisti Debbie Harry, kitaristi Chris Stein ja rumpali Clem Burke. Bändissä soittavat myös kitaristi Tommy Kessler, basisti Leigh Foxx ja kosketinsoittaja Matt Katz-Bohen.

Olen odottanut Blondien yhdettätoista albumia Pollinator jännittyneissä tunnelmissa. Helmikuussa on julkaistu levyn ensimmäinen singlelohkaisu Fun. Se on iisisti poppaava renkutusralli, josta puuttuu Blondien uran alkutaipaleen saundeille luonteenomainen vaarallisen kutkuttava punksäväys. Blood Orangena paremmin tunnettu Dev Hynes on päässyt pistämään lusikkansa musiikkisoppaan biisissä Long Time, joka on tullut julki maaliskuussa. Kappale kuulostaa Blondien Parallel Lines -klassikkoalbumilta (1978) löytyvän ikihitin Heart Of Glassin päivitetyltä, aikuistuneelta versiolta. Biisi miellyttää ja antaa toiveita vetävästä täyspitkästä albumista.

On eletty usea vuosikymmen eteenpäin niistä ajoista, kun Blondie nousi yhdeksi tärkeimmistä punk- ja uuden aallon bändeistä New Yorkissa. Blondien suurimmat, suuren yleisön tuntemat hitit, kuten Atomic, Call Me, Dreaming ja Rapture, ovat melodioiltaan tarttuvia, popahtavia kappaleita ja samanlainen melodiamaailma on kuultavissa myös tuoreella Pollinator-albumilla. Onko niin, että bändi ei edes yritä tuoda nykypäivän musiikkimaailmaan tuoreita tuulahduksia? Pollinator on seestynyt albumikokonaisuus, jonka mukana on miellyttävä laulaa ja tanssia. Siinä vierailee useita musiikkitaivaan tähtiä, mutta se ei riko julkaisun eheää, turvallista tunnelmaa. Keski-ikäiseksi varttunut Blondie on hyvässä iskussa ja itsevarmuus huokuu levyn jokaisesta sävelestä.

Joan Jett duetoi Debbie Harryn kanssa albumin avausbiisissä Doom or Destiny. Jettin karhea ja Harryn suloisesti kehräävä ääni toimivat hyvin keskenään. Silti ärsyttää, että juuri tämä kappale aloittaa levyn. Duetointi ei vedä lauluäänellisesti lainkaan vertoja Harryn sooloilulle. Sen sijaan legendaarisen kitaristin Johnny Marrin (The Smiths) kanssa kirjoitettu My Monster tekee korville ainoastaan suloista rakkautta.

My Best Day Ever on tehty yhteistyössä Nick Valensin (The Strokes) ja Sian kanssa. Lopputulos on rasittavan kuuloista, tekopirteää tusinapoppia ja kaukana levyn parhaista hetkistä. Laulaja-lauluntekijä Charli XCX:n kanssa työstetyn Gravityn melodiamaailmaan on taas mukava uppoutua. Debbie Harry käyttää lauluääntään sävykkäästi, kuten vain hän voi – korkealta ja alhaalta eroottisesti naukuen. Clem Burken rummuttelu on rautaisaa. Syntikat soivat viekoittelevan 80-lukulaisesti. Rakastun!

Love Levelissä soivat torvet ja meno on funkahtavaa. Harry duetoi kappaleessa koomikko-laulaja John Robertsin kanssa. Biisissä ei ole Debbie Harryn taianomaisten vokaalien lisäksi mitään muuta hyvää. Rakkausmittarini ei kipua korkealle. Too Much taas on vastustamaton tanssikappale, jota kuunnellessa kintut vatkautuvat aivan automaattisesti.

Menevä lopetusbiisi Fragments saa silmäni kyynelehtimään. Debbie Harry kysyy kaksikymmentä kertaa “Do you love me now?”. Hän on yhä musiikkimaailman suvereeni kuningatar, universumin upein nainen. Kyllä, rakastan Debbie Harryä nyt ja aina.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , ,

Kommentoi