Unohdettuja naiskirjailijoita

Minna Canth ei ollut suinkaan ensimmäinen suomalainen naiskirjailija. Matti Järvinen avaa varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden historiaa.

 

Olen kiertänyt kirjastoissa lukemassa varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia ja vinkkaamassa heidän teoksiaan. Usein aloitan kysymällä, keitä ennen 1900-lukua julkaisseita suomalaisia naiskirjailijoita kuulijat muistavat. Minna Canth saatetaan mainita, joskus ehkä Fredrika Runeberg ja Maila Talvio, mutta siihen se yleensä jää.

Silti ennen 1900-lukua kaunokirjallisuutta kirjoitti iso joukko suomalaisia naiskirjailijoita. Täsmällinen määrä riippuu toki kirjailijan määritelmästä. Vähemmän on niitä, jotka ovat julkaisseet laajan tuotannon; paljon taas sellaisia, jotka ovat julkaisseet yhden teoksen tai jopa vain yhden runon.

 

Varhaisia pioneereja

Monet saattavat yllättyä, että suomalaista naisten kirjoittamaa kaunokirjallisuutta on julkaistu jo 1600-luvulla, niin suomeksi kuin ruotsiksi. Mahdollisesti ensimmäinen naisen suomeksi kirjoittama teksti, jonka kirjoittajan nimi tiedetään, on runo ”Orpolapsen vaikerrus” vuodelta 1683. Se ilmestyi kuuden virren kokoelmassa ilman tekijää, mutta säkeiden alkukirjaimista muodostuu nimi Maria Simointytär. Hänestä ei tiedetä mitään muuta.

Varhaisimmille naiskirjailijoille onkin tyypillistä, ettei heistä tiedetä paljonkaan tai että tekijyys on epävarma. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on arkkiveisu ”Yxi Valitettava Virsi, Koska Ihminen Helena Erikin Tytär Halikon Pitäjästä, Ulvos Kävi Lapsen murhan tähden, sinä 11 päivänä Marras Kuuta Vuonna 1778”. Siinä kuolemaan tuomittu Helena Erikintytär katuu syntejään ja rukoilee Jumalalta anteeksiantoa, mutta onko runo oikeasti hänen kirjoittamansa? Vai onko joku muu – mahdollisesti mies – laittanut sanat hänen suuhunsa?

Olen laskeskellut erilaisten lähteiden perusteella, että mahdollisesti naisten suomeksi kirjoittamia arkkiveisuja löytyy ainakin useita kymmeniä 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Ruotsinkielisiä on luultavasti roppakaupalla lisää.

Arkkiveisujen ohella varhaisia kaunokirjallisuuden kanavia olivat sanomalehdet. Kenties ensimmäinen avoimesti omalla nimellä julkaissut suomalainen naiskirjailija oli professorin tytär Catharina Charlotta Ross (k. 1828). Hänen runonsa ”Öfver Solen” ja ”Skaldestycke öfver Vintern” ilmestyivät Åbo Tidning -lehdessä vuonna 1801. Samassa yhteydessä lupailtiin kokonaista runovihkosta, jota ei ilmeisesti kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Syitä voi vain arvailla.

 

Pidempiä tekstejä

Naiskirjailijoiden pidempiä tekstejä ja laajempia tuotantoja alkoi syntyä 1800-luvun kuluessa. Kulttuurisalonkia pitänyt upseerinrouva Gustafva Sofia Hjärne (1780–1860) julkaisi vuonna 1831 runoteoksen Tavastehus slott, joka kuvaa pakanuuden aikaisen rakkaustarinan.

Hjärnen salongissa mukana ollut Sara Wacklin (1790–1846) kirjoitti osittain kaunokirjallisen kertomuskokoelman Hundrade minnen från Österbotten (1844–1845), joka tosin julkaistiin Ruotsissa kirjailijan muutettua sinne. Se oli ehkä yksi eniten arvostusta saaneita varhaisimpien suomalaisten naiskirjailijoiden teoksia. Arvostukseen saattoi vaikuttaa sekin, että teoksessa oli mukana todellisia historiallisia henkilöitä.

Carolina Runeberg (1808–1891) julkaisi avoimesti omalla nimellään runokokoelman Små diktförsök vuonna 1855. Sen esipuherunossa hän kuvaa herkullisesti naisen asemaa kirjailijana. Jos nainen rohkenee julkaista, kriitikot nuhtelevat häntä. Runoilija ilmoittaa kuitenkin aikovansa hiukan poiketa tuolta naisen hiljaiselta tieltä.

Entäpä ensimmäinen suomalainen romaani?

Ei, se ei ollut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870), sillä jo vuonna 1840 ilmestyi romaani Murgrönan ilman tekijän nimeä. Kirjoittaja oli suomalainen Fredrika Wilhelmina Carstens (1808–1888), joka sai paljon paheksuntaa osakseen. Edes Fredrika Runeberg ei arvostanut Murgrönania vaan kuittasi sen pelkiksi naisten juoruiksi, vaikka nykylukijalle teos voi näyttäytyä kiinnostavana ja osin ironisenakin kuvauksena Tukholman paremmista piireistä.

Varhaisin kohtuullisen laajan tuotannon kirjoittanut suomalainen naiskirjailija lienee ollut Fredrika Runeberg (1807–1879). Hänet muistetaan usein vain suuren runoilijan vaimona ja ehkä leivoksista. Kahden romaanin ohella Runeberg kirjoitti melkoisen määrän pieniä kertomuksia ja runoja. Kertomukset sijoittuvat usein kaukaisiin maihin ja eksoottisiin kulttuureihin, mutta niissä nostetaan vahvasti ja kriittisesti esiin naisen asemaa. Kenties kritiikki peittyi aikalaislukijoille eksotiikan alle. Runebergin kertomuksista monet ovat suomentamatta, kuten vaikkapa muinaiseen Kiinaan sijoittuva ”Mandarinens dotter”.

Fredrika Runeberg

 

Naisen asemaa ja realismia

Fredrika Runebergiä rohkeampi ja poleemisempi kirjailija oli Hanna Ongelin (1848–1893). Hän aloitti romanttisella tuotannolla ja kirjoitti 1880-luvun alussa yli 1700-sivuisen goottilaisen romaanin Ödets dom, joka ilmestyi Ruotsissa. Ongelin elätti itsensä kirjoittamalla, joten häntä voidaan pitää ammattikirjailijana. Ongelin alkoi kallistua vahvasti realismin suuntaan ja käsitteli naisen asemaa. Erityisen kiinnostava on novelli ”En skugga från kriget”, jossa Valeska-niminen nuori nainen seuraa rakastettuaan sotaan mieheksi pukeutuneena ja nousee traagiseksi sotasankariksi. Lyhyttukkainen, miestenhattua käyttänyt, tupakkaa polttanut ja elämänsä loppupuolella alkoholisoitunut Ongelin ei vain oikein sopinut nousevan naisliikkeen ihanteisiin.

Realismia vielä pidemmälle vei Ina Lange (1846–1930), joka julkaisi useita teoksia varhaisille suomalaisille naiskirjailijoille melko harvinaisesti miesnimimerkillä Daniel Sten. Novellissa ”I ödemarken” kansa näyttäytyy naturalistisesti vähemmän mairittelevassa valossa eikä herrasväkeäkään järin kauniisti kuvata. Novellissa ”Frost” puolestaan tavataan Saarijärvellä asuva Paavo, joka jättää raskaana olevan vaimonsa lähteäkseen Amerikkaan mutta ryyppää rahansa kaupungissa vain huomatakseen kotiin palattuaan, että vaimo on kuollut synnytyksessä.

On hyvä muistaa, että realismin rinnalla kulki myös idealistisempaa kirjallisuutta. Maininnan ansaitsee erityisesti Theodolinda Hahnsson (1838–1919), joka oli luultavasti ensimmäinen laajemman tuotannon suomeksi kirjoittanut naiskirjailija. Hänen kertomuksensa heijastavat uskonnollis-isänmaallista henkeä mutta ovat omalla tavallaan sieviä ja mukavia lukea. Erityisen kiinnostava on hänen pitkä kertomuksensa Martta (1890), joka on hahmojen nimiä myöten selkeä vastakirjoitus Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmälle. Hahnssonin versiossa mies vapautuu alkoholismista, kun vain vaimo luottaa Jumalaan ja pysyy uskollisena miehen rinnalla.

Työväenliikkeen kirjallisuus vei realismia entistä yhteiskunnallisemmalle tasolle. Yksi vahvimmista varhaisista työväenliikkeen naiskirjailijoista oli 1800-luvun lopulla kirjoittamisen aloittanut Elvira Willman-Eloranta (1875–1925). Hänestä odotettiin uutta Minna Canthia, mutta hänen tyylinsä kävi liian rajuksi sivistyneistölle. Näytelmä Kellarikerroksessa (1907) kuvaa, kuinka nuori Sigrid joutuu turvautumaan prostituutioon voidakseen elättää perheensä. Novellissa ”Tunteita” puolestaan sivistyneistöön lukeutuva nainen herää huomaamaan, millaista ”helvetillistä naamiohuvia” yhteiskunnallinen eriarvoisuus aiheuttaa Helsingissä.

Tässä esiin nostamani kirjailijat ovat vain pieni otos lukuisista varhaisista suomalaisista naiskirjailijoista. Ehkä kaikki eivät puhuttele enää nykylukijaa, mutta joukossa on varmasti monia, jotka olisi syytä nostaa paremmin kirjallisuushistoriasta kiinnostuneiden tietoisuuteen ja luettaviksi kouluissakin. Suomalainen kirjallisuus on ollut jo ennen 1900-lukua muutakin kuin suurmieskirjailijoiden hiekkalaatikko.

Kirjoittaja valmistelee antologiaa varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksista.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , , ,

Kommentoi