Rakkautta & Anarkiaa 2017

30-vuotiaan helsinkiläisfestivaalin elokuvissa julistetaan nyt taidemanifesteja, rikotaan elokuvakerronnan kaavamaisuuksia ja pohditaan taiteilijan katsetta.

Manifesto
(Saksa/Australia, 2015)
O: Julian Rosenfeldt

 ★★★☆☆ 

”Kirjoitan manifestin, koska minulla ei ole mitään sanottavaa.” Nämä sanat mainitaan heti elokuvan alkupuolella ja ne kiteyttävät täydellisesti saksalaisen kuvataiteilijan Julian Rosenfeldtin Manifesto-teoksen. Elokuva on esillä Taidehallissa. Jos haluaa katsoa elokuvan suurelta kankaalta keskittyneesti, kannattaa se käydä katsomassa erikseen Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.

Manifestossa yhdistyvät manifestiperinteen kuuluisat klassikot – dadaismista ja avantgardesta aina dogmaelokuvan sääntöihin. Rosenfeldt on yhdistänyt eri aikojen manifestitekstit kolmeksitoista monologiksi, joissa kysytään mitä taide on. Mikä parasta – yhdistelmämanifestin tulkkina nähdään australialaisnäyttelijä Cate Blanchett.

Blanchett pudottelee taidejulistuksensa milloin kodittoman puliukon, yli-innokkaan opettajan, venäläisen koreografin tai nukkemestarin marionetin suulla. Taide ei ole mitään, taide on vallankumouksellista, taide häivyttää auteurin. Taide ei ole museoissa, taide on tapahtuma, taide ei yritä tehdä ymmärrettäväksi mitään.

Erityisesti pidin elokuvassa siitä, että lopussa opettajahahmo listaa oppilailleen Lars von Trierin edustaman Dogma 95 -suuntauksen dogmeja: kuvaamisen täytyy tapahtua aidoilla kuvauspaikoilla, elokuvaan ei voi lisätä musiikkia jälkikäteen, on kuvattava värifilmille ja käsivaralta. Samassa yhteydessä viitataan myös Jim Jarmuschin elokuvanteon kultaisiin sääntöihin: ”mikään ei ole originellia ja valitse varastettavaksi vain sellaista, joka puhuttelee sieluasi”. Myös uutistenlukija Caten keskustelu Cate-nimisen kirjeenvaihtajan kanssa naurattaa.

Ilman Cate Blanchettia olisin ehkä luovuttanut elokuvan katsomisen ensi metreillä ja se olisi ollut sääli. Manifesto on ajatuksia herättävä ja hauska teos. Manifestipuhe vain on turhan raskasta kuunneltavaa näin tauottomalla tykityksellä. Blanchettin lahjakkuus tekee jälleen kerran lähtemättömän vaikutuksen.
Susanna Karhapää

 

David Lynch: The Art Life
(USA, 2017)
O: Jon Nguyen

 ★★★★☆ 

Dokumenttielokuva David Lynch: The Art Life on pakkokatsottavaa ohjaajamestarin faneille. Se kartoittaa David Lynchin mielenmaisemaa ja kehitystä yhdeksi aikamme omaperäisimmistä elokuvaohjaajista. Jon Nguyenin ohjaamassa elokuvassa kuullaan vain ja ainoastaan harmaantunutta taiteilijaa, ja juuri se palkitsee.

Hillityn olemuksen alla piilee ajattomia painajaisia. Niistä Lynch ammensi jo nuorena kuvataiteilijana. Hänen pimeät näkynsä löysivät laajemman yleisön Eraserheadissä (1977).

Lynchin lapsuus Missoulan pikkukaupungissa Montanassa oli hänen kertomansa mukaan rikkumattoman onnellinen. Hänen äitinsä oli juuri oikealla tavalla kannustava, ja isä rohkeasti oma itsensä.

Tasapainoinen lapsuus tuki varmasti Lynchin uskallusta mutta myös herkkyyttä: hän muistelee tavalliselta teini-ikäisen rellestämisvaiheelta kuulostavaa aikaa ”kaaoksena”, pimeänä kautenaan, josta hän juuri ja juuri sai kiskouduttua valoon.

Jotain hyvin synkkääkin Lynchin lapsuuteen liittyy. Hän viittaa tapahtumiin lapsuudenkotinsa naapurissa, mutta ei saa kerrottua tarinaa loppuun. Naapuriperheen isä teki keskellä kirkasta lähiöiltapäivää jotakin, joka järkytti tulevaa taiteilijaa syvästi. Keskiluokkainen perheidylli sai hänen mielessään pahan haavan.

Lynch on aina löytänyt oikeat ihmiset rinnalleen. Kun Lynchin isällä oli vaikeuksia ymmärtää poikansa taiteellisia pyrkimyksiä, myöhempi yhteistyökumppani Jack Fisk puolusti nuorta taiteilijaa. Fisk myös tuuppi Lynchiä oikeaan suuntaan ratkaisevilla hetkillä. Vaikka koulu ei muuten kiinnostanut, Lynch kävi taidekoulunsa ja opiskeli myös elokuvantekoa Los Angelesissa.

Lynchin taide on raakaa, ahdistavaa mutta myös vinon humoristista: se tuntuu nousevan suoraan hänen alitajunnastaan. Maalausten epämuotoiset, huutoon avautuneet kasvot ja mittasuhteistaan venyneet ihmishahmot ovat usein kuin irti taustastaan.

Painajaismaisten kuvien luomiseen täytyy liittyä myös jotain hyvin vapauttavaa: paha on taiteilijan silmien edessä, tuskin käsitettävänä mutta näkyvillä.
Niina Holm

 

Oh Lucy!
(USA/Japani, 2017)
O: Atsuko Hirayanagi

 ★★★★☆ 

Oh Lucy! on surkean hupaisa ja absurdi elokuva japanilaisesta Setsukosta (Shinobu Terajima), joka rakastuu englannin opettajaansa Johniin (Josh Hartnett). Setsuko on kyllästynyt toimistotyöhön ja teeskenteleviin kollegoihin. Ylipäätään hän vaikuttaa masentuneelta ja yksinäiseltä. Maneerisesti hän kulkee hengityssuojain kasvoillaan niin kuin muutkin, vaikka polttaa kuin korsteeni päivästä toiseen.

Kun sisarentytär ehdottaa tädilleen englannin opiskelua, Setsuko tarttuu tilaisuuteen. Kielen opiskelu tuo Setsukon elämään vaihtelua enemmän kuin hän olisi uskonutkaan. Hän saa heti ensimmäisellä tunnilla uuden nimen ja peruukin. Ne ovat olennainen osa Johnin omalaatuisia opetusmetodeja. Nopeasti Setsuko kiintyy uuteen alter egoonsa, amerikkalaiseen Lucyyn ja tämän platinanvaaleaan tukkaan ja luontevaan puhetapaan.

Lempeästi alkanut muutos Setsukon elämässä saa käänteen, kun englanninopettaja paljastuukin sisarentyttären poikaystäväksi. Yhdessä nämä kaksi pakenevat Amerikkaan Setsukon rahoilla. Sisaret päättävät yhdessä lähteä tytön ja opettajan perään. Elokuvassa on myös road movien makua. Vanhat arpeutuneet haavat siskosten välillä rakoilevat matkan aikana. Huomionkipeys ajaa Setsukon lopulta toivottomiin tekoihin, ja loppua kohden elokuvan tunnelma synkkenee.

On helppo keittää soppa, mutta vaatii taitoa saada lopputuloksesta myös maukasta. Oh Lucy! on melkoinen soppa, mutta omalla kierolla tavallaan se on myös äärimmäisen elämänmakuinen elokuva. Henkilöhahmot ovat spontaaneja, rehellisiä ja teeskentelemättömiä.

Epätoivoisuudestaan ja onnettomuudestaan huolimatta Setsuko on avoin maailmaa kohtaan. Juuri tämä ennakkoluuloton ote ongelmallisiin aiheisiin tekee elokuvasta erinomaisen.
Emmi Ketonen

 

On the Beach at Night Alone
(Etelä-Korea/Saksa, 2017)
O: Hong Sang-soo

 ★★★½☆ 

Hampurin rannoilla nainen on vielä melankolinen. Takaisin kotimaassaan Etelä-Koreassa melankolian alta irvistää jo turhautuminen ja epätoivo.

Kim Young-hee on näyttelijä, joka on paennut Saksaan epäonnista suhdettaan naimisissa olevaan elokuvaohjaajaan. Young-hee haahuilee puistoissa, päivällisillä ja rannalla, jossa hän pohtii, vieläkö mies ajattelee häntä niin kuin hän ajattelee miestä.

Kun elokuvaa on kulunut 27 minuuttia, se alkaa uudelleen. Uusien alkutekstien jälkeen katsoja näkee Young-heen elokuvateatterissa. Ehkä hän on juuri nähnyt saman kuin me?

Nainen on takaisin Etelä-Koreassa, visiitillä merenrantakaupungissa. Sielläkin hän potee suhdetta.

Draaman tyylissä on etäistä viileyttä, jota rikkovat satunnaiset zoomaukset. Sama koskee elokuvan tunnepintaa. Kohtelias keskustelu murtuu aika ajoin tunnustuksiksi ja humalaisiksi loukkauksiksi.

Pitkän linjan ohjaaja Hong Sang-soo teki 2008 elokuvan Woman on the Beach, jossa kolmiodraama sijoittui rantamaisemiin. Hänet tunnetaan muutenkin ihmissuhdemutkien täyttämistä art house -elokuvista.

On the Beach at Night Alone -draamaa tekee mieli lukea myös omaelämäkerrallisena, sillä ohjaaja ja pääosanäyttelijä Kim Min-hee paljastivat suhteensa ensi-illan aikoihin. Omaelämäkerrallisuus kun toisi rakenteeseen kolmannen kerroksen: tositapahtumiin pohjaavan elokuvan sisällä olisi samojen tositapahtumien pohjalta tehty elokuva.

Omaperäisestä rakenteesta ja visuaalisesta viileydestä huolimatta katsomiskokemus lähentelee pitkästymistä. Tarinassa ei ole mitään erityistä, vaikka tavassa, jolla se kerrotaan, on.
Kaisu Tervonen

 

Kasvot, kylät (Visages, villages)
(Ranska, 2017)
O: JR, Agnès Varda

 ★★★★☆ 

Elokuvaohjaaja Agnès Varda on jo 88-vuotias ja hänellä on silmäsairaus, joka sumentaa hänen näkökenttäänsä. Valokuvaaja JR on 33, eikä hän koskaan riisu aurinkolasejaan. Taiteilijoina Varda ja JR katsovat asioita eri näkökulmista, omalla tavallaan, mutta silti he ryhtyvät yhteistyöhön. Dokumenttielokuva Kasvot, kylät kertoo heidän yhteisestä taideprojektistaan mutta myös paljon muusta: muistista, taiteesta ja elämästä.

Varda ja JR ovat ihailleet toistensa työtä jo pitkään, ja nyt he kiertävät ristiin rastiin Ranskaa etsimässä sopivia ihmisiä valokuvattaviksi ja paljaita julkisivuja suurennettujen valokuvien julkaisupohjiksi.

Matkalla he kohtaavat tavallisia ihmisiä arjessaan: tarjoilijan, maanviljelijän, satamatyöläisiä ja heidän vaimojaan. Vardalle jo pelkkä ihmisten kohtaaminen on merkittävää, mutta lisäksi taiteilijoiden katseet liikuttavat tavallisen tärkeäksi. Elokuvaan ja valokuvaan tallennetut kasvot kohoavat taiteeksi.

Belgialaissyntyinen Varda oli Ranskan uuden aallon keskeisiä ohjaajia, joka teki töitä Jean-Luc Godardin kanssa ja joka nai ohjaaja Jacques Demyn. Godard, jonka tyyliä huomattavasti nuorempi JR on omaksunut, kummittelee halki dokumenttielokuvan. Godard vaivaa Vardaa, vaikka ohjaajamestarit eivät ole olleet tekemisissä enää vuosiin. Syitä kaiherrukseen ei juuri avata, mutta ne voi aavistaa. Aikaa on enää vähän, Varda muistuttaa.

Kasvot, kylät on veikeä, haikea ja hellä elokuva – Vardan näköinen. Viimeiset uuden aallon vaikuttajahahmot ovat pian poissa. Perinnöksi he jättävät valtavan määrän elokuvia, kuvia ja kirjoituksia, mutta myös leikkisää intohimoa muistuttavan asenteen, joka kantaa pitkälle tulevaisuuteen.
Niina Holm

Katso elokuvien näytösajat festivaalin verkkosivuilta.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , ,

Kommentoi