Kaikkien menetysten äiti

Häpeästä ja äideistä, jotka vaikenivat.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Teos, 2017
203 s.

 ★★★★☆ 

Mona työskentelee elektroniikkaliikkeen varastossa. Hänellä on tapana mennä kesken työpäivän hyllyjen väliin sikiöasentoon rauhoittumaan. Mona pakenee turvapaikkaansa kohinaa, ulkoista ja sisäistä hälinää. Eräänä päivänä hän havahtuu siihen, että hän ei olekaan enää tutussa ja turvallisessa sopessaan. Mona on näyttämöllä. Ja näyttämöllä makaa paareilla hänen äitinsä.

Alkaa monologi mykälle äidille, tai oikeastaan dialogi, jossa äiti on samanlainen kuin eläessäänkin – pysyttelee hiljaa.

Marjo Niemen Kaikkien menetysten äiti on loistava romaani. Se on hauska, ahdistava ja piinallisen samaistuttava. Romaani pakottaa kohtaamaan häpeän ja samalla se vapauttaa siitä. Niemi kuvaa, kuinka häpeä siirtyy yli sukupolvien. Häpeä lymyilee rivien välissä. Se tihkuu vaikenemisen muurin yli.

Niemi vyöryttää häpeää lukijan päälle niin kiivaaseen tahtiin, että ainakin itse pystyin vastaanottamaan sitä vain pieninä annoksina. Pitkitin kirjan lukemista, vaikka Monan tajunnanvirta imaisikin mukaansa. Nauroin monta kertaa ääneen, niin tuttua kaikki oli.

Välillä tarina on hillitön ja absurdi, mutta kuitenkin koko ajan niin täysin tosi ja käsin kosketeltava häpeän kuvaus, että siihen ei voi olla samaistumatta. Mona sotkee asiat mielessään kehittelemällä kauhuskenaarioita ja ylitulkitsemalla toisten eleitä. Hänen neuroottisuutensa on häpeän perua – ja vaikenemisen.

Äiti ei puhu, äiti ei vastaa pienen(kään) Monan tarpeeseen olla lähellä, koska äiti ei osaa. Äiti ei pysty läheisyyteen, vaikka haluaisi. Hänen perintönsä on edellisten sukupolvien häpeälasti ja hylkäämisen kokemus. Äidin lisäksi tarinaan sekoittuu muitakin ääniä, kuten Monan mies ja lapsi. Äiti on kuitenkin hiljaisuudessaan se dominoivin ääni, tarinan todellinen hallitseva kertoja.

Puhekielinen teksti vahvistaa läsnäolon tuntua, tuo kertojan lähelle:
”Mut äiti, tässä sitä ollaan, tässä sitä ollaan mä ja sä. Sillon mä en tietenkään osannu sulle vastaa mitään siihen kysymykseen miks mä oon aina vihanen, ku mä olin vasta pieni, ja ihan suurenakin mulla on ollu paljon miettimistä ton vihan kanssa, siitä on yhtä vaikee saada kiinni ku häpeestä ja ne liittyy toisiinsa ihan keskeisesti, nyt mä tiedän enemmän. Yks päivä mä tajusin miks mä oon vihanen vaikka mun miehelle. Niinku koko ajan. Koska se hylkää mut. Ja mä oon ihan saatana hädässä siinä.”

Olen pitänyt Marjo Niemestä aina, sillä Niemi on loistava kertoja. Kaikkien menetysten äiti lisää jälleen yhden kerroksen Niemen moninaiseen tyyliin ja osoittaa kuinka taitava kirjoittaja hän on.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi