Metsänpeitto

Ihmisten ja metsien kohtalo on yhteinen, vakuuttaa uusi ilmeikäs sarjakuvateos Metsänpeitto.

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto
Arktinen Banaani, 2018
166 s.

 ★★★★★ 

Asiat, joita nyt kutsumme myyteiksi, legendoiksi ja tarinoiksi olivat satojen vuosien ajan suomalaisten arkitodellisuutta. Metsät eivät olleet vain puupeltoja vaan paikkoja, joissa vaikuttivat puiden, eläinten ja erilaisten haltijoiden ja jumaluuksien henget, joilta voitiin pyytää vaikkapa marjoja, sieniä tai saaliseläimiä.

Toiseen maailmansotaan saakka suomalaistenkin metsäyhteys oli vielä vahva, ja metsään ja sen voimiin suhtauduttiin kunnioituksella.

Juuri näitä teemoja käsittelee helmikuussa ilmestynyt Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan sarjakuvateos Metsänpeitto. Mikä tapahtuu puille, tapahtuu myös ihmisille, kuuluu teoksen keskeinen väite.

”Ennen on uskottu kohtalonyhteyteen tietyn ihmisen ja tietyn puun välillä. Syntyvälle lapselle on saatettu esimerkiksi istuttaa oma puu, tai talon pihassa on voinut kasvaa pihapihlaja, joka suojelee sukua. Jos tälle sukupuulle on sattunut jotakin, on sen ajateltu tarkoittavan, että jotain tapahtuu myös talon väelle”, kertoo Sanna Hukkanen.

Vaikka puiden ja ihmisten yhteys on muuttunut, on se Hukkasen mukaan yhä vahva.

”Nykypäivänä se toimii siten, että kun metsät hävitetään ja kadotetaan, se vaikuttaa ihmisten elinolosuhteisiin todella ratkaisevasti. Eli se yhteys on aiempaa konkreettisempi. Puiden ja ihmisten kohtalot ovat yhteiset.”

Metsänpeiton sarjakuvatarinoiden väliin sijoitellut tekstitieto-osuudet tarjoilevat lukijoille runsaasti mielenkiintoista tietoa metsästä ja puista sekä niiden kulttuurihistoriasta ja yhteydestä kansanperinteeseen. Oivaksi esimerkiksi käy tämä haavan esittelystä napattu lainaus:

”Luonnonuskonnossa vanhoja puita kunnioitettiin syvästi. Hiisilehdot olivat muinaisuskon ydin. Esi-isille ja haltijoille annettiin pyhissä lehdoissa uhrilahjoja vastineena neuvoista, suojeluksesta ja hyvästä onnesta. Hiisi tarkoitti alkujaan lehtoa ja sen haltijoita, mutta kristinuskon levittäjät tulkitsivat metsän voimat pakanalliseksi pahuudeksi. 1200-luvulla paavi määräsi kirkolle omistusoikeuden pyhiin lehtoihin ja kulttipaikkoihin, ja lähetyssaarnaajat varustettiin raamatun lisäksi kirveillä.”

Hukkanen kertoo tehneensä pitkään yhteistyötä erilaisten luonnonsuojelujärjestöjen kanssa ja liikkuneensa aina paljon metsässä.

”Olen oppinut metsässä liikkumisen jo pienenä, kun minua on lapsena viety metsään. Itsekin vien nyt omaa lastani mielelläni metsään.

Erityisesti Hukkasta ärsyttää, että moni suomalainen ei enää erota toisistaan puupeltoa ja luonnontilaista metsää.

”Vanhat puut ovat tosi kauniita, vaikka niitä ei enää juuri missään näe. Tunnen syvää surua siitä, että luonnontilaiset metsät käyvät niin vähiin, ja että niitä hävitetään aivan tietoisesti.

Suomalaisten nykyinen metsäsuhde ja luontoyhteys riippuu Hukkasen mukaan hyvin paljon yksilöistä.

”En tekisi kovin jyrkkää kahtiajakoa urbaanin ympäristön ja luonnon välille. Kaupungissakin voi olla luontoa. Esimerkiksi Joensuu on harmaiden betonilaatikoiden paratiisi, johon on nyt alkanut tulla vaikkapa kaupunkiviljelyä, joka tuo luontoa lähemmäksi. Nyt Joensuun kaupunki on aikeissa kaataa kaikki puut puistoista, mikä tietysti kuulostaa aivan kamalalta ja huonontaa kaupungin ilmapiiriä.”

Hukkasen oma suosikkimetsä löytyy juuri Joensuusta.

”Eräs suosikkimetsistäni on Joensuun Kuhasalo. Se on lähellä kaupunkia, mutta sen on annettu olla melko luonnontilaisena. Siellä on tosi isoja kuusia, sekametsää ja ikiaikainen lehmus. Paikoin Kuhasalo on satumetsämäinen.

Metsien tulevaisuus näyttää Hukkasen mukaan tällä hetkellä hyvin kurjalta.

”Viime vuonna Suomessa leuhkittiin sillä, että nyt avohakataan metsää enemmän kuin ikinä ennen ja rakennetaan jättimäisiä sellutehtaita. No, kyllä sitä metsää voisi hoitaa muutenkin kuin avohakkaamalla, eikä kyse ole vain metsistä, vaan soita kuivataan ja otetaan turpeeksi. Eli hiilidioksidin ilmaan pöllyttely vain yltyy, vaikka sitä pitäisi nimenomaan rajoittaa.”

Toivoakin silti on.

”Osa ihmisistä on heräämässä. Mutta poliittisesti pitäisi tehdä aivan toisenlaisia päätöksiä kuin nyt. Se on ollut motiivina myös sarjakuvan tekemiselle, haluan kietoa lukijat metsänpeittoon siten, etteivät he halua enää tuhota luontoa.”

Metsänpeitto on kertakaikkisen upea sarjakuvateos, joka pitäisi ehdottomasti huomioida, kun tämän vuoden parhaita sarjakuvia palkitaan.

Metsänpeiton jälkeen otin välittömästi luettavakseni Peter Wohllebenin kirjoittaman Puiden salattu elämä (Gummerus 2016). Suosittelen sitä sekä suomalaista kansanuskoa käsitteleviä kirjoja jatkolukemistoksi kaikille Metsänpeitosta innostuville.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi