Ready Player One

Tuttu juttu: Loistavasta scifi-kirjasta tehtiin typerä ja karsittu elokuva.

Ready Player One
(USA 2018)
O: Steven Spielberg
N: Tye Sheridan, Olivia Cooke, Lena Waithe, Ben Mendelsohn, T. J. Miller, Simon Pegg, Mark Rylance, Hannah John-Kamen, Win Morisaki, Philip Zhao
Ensi-ilta 28.3.2018

 ★★☆☆☆ 


Ernest Cline: Ready Player One
Gummerus, 2012
Suom. J. Pekka Mäkelä
510 s.

 ★★★★★ 


Noin kuukausi sitten selailin kirjaston valikoimia, kun törmäsin sattumalta Ready Player One -nimiseen scifi-romaaniin. Takakannen tekstissä mainitut Pac-Man ja Monty Python herättivät siinä määrin kiinnostukseni, että lainasin kyseisen kirjan.

Ja voi veljet ja siskot mikä innostuksen aalto lävitseni kävikään jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Kirjailija Ernest Clinen debyyttiromaani onnistui koskettamaan juuri oikeita mieleni muistijälkiä viittaamalla ahkerasti milloin Dungeons & Dragons -roolipeleihin, milloin Ikari Warriorsin kaltaisiin 80-luvun tietokonepeleihin tai milloin vaikkapa saman vuosikymmenen elokuviin, kuten Sotaleikit ja Vaihdetaan vapaalle, Ferris.

Kirjailijaa googlatessani kävi ilmi, että kirjasta on juuri tulossa myös elokuvaversio. Tämäpä sattui kätevästi, mutta samalla ymmärsin myös huolestua siitä, miten ihastuttava kirja onnistuttaisiin siirtämään valkokankaalle.

No, eihän siinä valitettavasti ole onnistuttu. Kirjan juoni jää hieman heppoisen tuntuiseksi, mutta kirjan suurinta herkkua ovatkin seikkaperäiset elokuva-, tv-sarja ja pelinostalgisoinnit, kun tiettyjen 1980-luvun elokuvien ja pelien sielunmaisemaa käydään läpi huolella ja lukijalle usein uutta tietoa tarjoten. Kaltaiselleni kasarinostalgikolle Ready Player One -kirja on siinä suhteessa oikea kultakaivos.

Eräs kollegani sanoi pressinäytöksessä, että elokuva on kirjaa parempi, kun leffasta on ”karsittu kaikki turha roska pois”. Olen tyystin eri mieltä. Elokuvaversiossa suuri osa juuri tästä kiinnostavasta nippelitiedosta on jätetty pois, ja jäljelle jäänytkin juostaan läpi todella kovalla laukalla.

Oikeastaan koko elokuvan suurin ongelma onkin juuri kovan laukan tuntu. Kirjassa tapahtumat oli pohjustettu ja rakennettu huolella ja kaikki eteni hienon harkitusti ja juuri sopivan verkkaisesti. Elokuvassa puolestaan koko juoni alkaa tapahtumien ollessa jo käynnissä ja henkilöhahmoja tupsahtelee valkokankaalle selittämättömästi, jolloin hahmot jäävät ohuiksi, mukaan lukien myös pääosien esittäjät. Kohtaukset seuraavat toisiaan välillä niin kummallisesti, että tuntuu kuin välistä olisi leikattu joku olennainen kohtaus kokonaan pois.

Ehkä kirja ja elokuva on suunnattu tyystin eri yleisöille. Kirjan synkkä yhteiskunta on mellakoiden, sotien, energiapulan ja luonnonkatastrofien riivaama dystopia. Elokuva on huomattavasti kevyempi maailma, jonka ihmisiä eivät yhteiskunnalliset kriisit vaikuta juuri vaivaavan. Kirjan ydinkohderyhmää ovat 80-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneet äijät ja muijat, mutta päättömästi poukkoileva elokuva sen sijaan näyttää ja tuntuu lastenelokuvalta.

Elokuvan voi ajatella ohjaaja Steven Spielbergin tribuuttina itselleen, sillä paikoittain Ready Player Onen tunnelma, kuvakieli ja juoniratkaisut tuovat hyvällä tavalla mieleen Spielbergin 80-luvun klassikot kuten Kadonneen aarteen metsästäjät (1981) ja Indiana Jones ja Tuomion temppeli (1984), E.T. (1982), Paluu tulevaisuuteen (1985) tai Riiviöt (1984). Kaikki edellä mainitut elokuvat olivat omana aikanaan mestariteoksia, jotka vetosivat yleisöön lippukassoilla ennennäkemättömin tavoin. Tälle uusimmalle Spielbergin elokuvalle on kovin vaikea ennustaa samanlaista kohtaloa.

Näitä 80-lukulaiselta näyttäviä kohtia katsellessa tulee hieman vaivaantunut olo, sillä katsoja ei tiedä, onko kyseessä tosiaan vain kökösti tehty elokuva, vai tavoitellaanko tässä vain autenttista kasarifiilistä. Pahimmillaan Ready Player Onen tönköstä näyttelemisestä ja hämmentävän yksioikoisesta juonesta mieleen tulee jopa Poliisiopisto.

Yleensä on järjetöntä vertailla kirjaa ja elokuvaa lainkaan, kun kyse on täysin erilaisista taidemuodoista. Ready Player One on kuitenkin monin tavoin poikkeus. Katsojan hämmennystä kasvattaa tieto siitä, että kirjailija Ernest Cline kirjoitti loisteliaan kirjansa jo 2010-luvun alussa tavoitteenaan nimenomaan kirjan muuntaminen myös elokuvaksi. Cline on saanut alusta saakka osallistua elokuvakäsikirjoituksen tekoon, joten merkittävä ristiriita kirjan ja elokuvan välillä on täten vaikea ymmärtää ja niellä.

Kirjan ja elokuvan keskeisin sanoma on kuitenkin molemmilla sama: Niin hauskaa kuin verkossa ja virtuaalitodellisuudessa onkin, on oikea todellisuus kuitenkin ainoa, jolla viime kädessä on merkitystä.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , ,

Kommentoi