Elävien hautajaiset

Korpit, kuolleet ja muut.

Teatteri Telakka, Tampere
Ensi-ilta 3.3.2018

 ★★★½☆ 

Elävien hautajaisten vaikuttavin näyttämökuva on esillä ennen kuin esitys alkaa. Me, yleisö, katsomme itseämme, tuolla toisella puolella nousevaa katsomoa, joka hiljalleen täyttyy. Olemme saapuneet esitykseen, jolla on tärkeän siirtymäriitin nimi, ehkä sen kaikkein tärkeimmän. Mutta osallistummeko hautajaisiin pelkkinä katsojina? Joudummeko kenties lopulta pitopöytään, kuten Raekallio Corpin Oneironissa tapahtui aiemmin talvella?

Juonipaljastus: emme joudu. Mutta yleisön jakaminen kahdelle puolelle catwalkin tapaista pitkää näyttämöä on vakuuttava alku, joka sitoo mukaan Edgar Allan Poen dramatisoituihin novelleihin vahvemmin kuin tavanomaiset tarkkailevat katsojat. Ecce homo, katsokaa meitä ihmisiä, vielä eläviä.

Neljän näyttelijän taitavasti kannattelema Elävien hautajaiset -kokonaisuus rakentuu laskemistavasta riippuen kahden kehyksen ja neljän perättäisen tarinakokonaisuuden varaan. Tuomo Rämön dramatisointi ja ohjaus on jouhevaa. Ainakin vähän huonommin Poensa tunteva uskoo täysin katsovansa eheää kokonaisuutta, vaikka päähenkilöt ja kohtalot vaihtuvatkin novellista toiseen jopa kesken episodin. Poeen on tartuttu reippaalla otteella, turhia kumartelematta, ja dramatisoinnissa on tehty rohkeita hyppyjä tyylien ja aikakausien välillä kuitenkaan tinkimättä visuaalisesta yhteneväisyydestä.

Elävien hautajaisten kaltaisessa episodinäytelmässä ensimmäisen tarinan täytyy olla mieleenpainuva, jottei se unohdu ennen yli kaksituntisen näytelmän loppua, eikä doppelgänger-, kilparatsastus- ja rakastumisteemoilla leikittelevä valtapeli petä. Vahvoja ovat myös kaiken kehystävät medico della peste -asuihin pukeutuneet mykät korpit ja oikeudenkäynti-asetelma, jotka valokeiloineen ohjaavat katsetta taitavasti sinne, minne halutaan.

Elävien hautajaiset on ehdottomasti enemmän kuin osiensa summa ja sellaisenaan harvinaista viihdyttävää, mutta vakavilla teemoilla toimivaa teatteria. Silti siitä jää jokin palanen puuttumaan niin, että kokonaisuus tuntuu hieman venytetyltä, haparoivalta. Toisaalta taas koettavia ihmiskohtaloita, upeasti muutamilla eleillä ja olemuksen muutoksilla luonnosteltuja hahmoja, on niin monta, ettei kaikkia välttämättä edes lopulta muista. Runsauden ja terävien havaintojen yhteys ei toimi.

Se, mikä kuitenkin jää mieleen poikkeuksellisen oivaltavana visualisointina, on Kuilu ja heiluri -novellin terrygilliamilainen, ahdistava ja oikeasti vähän pelottavakin kauhukokemus. Outoon paikkaan eksyvä yksityisetsivä joutuu ristikuulusteluun, jossa ei ole mitään järkeä, ja päähän ommeltavat nappisilmät lisäävät elävän nuken, ihmiskuoren, tuntua. Osuus poikkeaa jonkin verran muista juuri epärationaalisuutensa ja klaustrofobisen tunnelmansa takia, ja kenties siksi kilpailee alkuosan kanssa parhaimmasta Elävien hautajaisten tarinasta.

Dramatisointi ja ohjaus: Tuomo Rämö
Rooleissa: Antti Mankonen, Petri Mäkipää, Kaisa Sarkkinen ja Piia Soikkeli
Äänisuunnittelu ja musiikki: Hannu Hauta-aho
Pukusuunnittelu: Tiina Helin
Valosuunnittelu: Nadja Räikkä
Lavastussuunnittelu: Perttu Sinervo

Jäljellä olevat esitykset: 7.4. klo 17, 8.4. klo 14, 14.4. klo 14, 17.4. klo 19, 18.4. klo 19, 27.4. klo 19, 28.4. klo 14, 30.4. klo 19
Osta liput.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi