Jorge Luis Borgesin Omaelämäkerta

Jorge Luis Borgesin Omaelämäkerta on kirjailijan itsensä näköinen kurkistus kenties Argentiinan ristiriitaisimman kirjailijan elämään.

Jorge Luis Borges: Omaelämäkerta
Aviador, 2018
Suom. Pentti Saaritsa
120 s.

 ★★★★☆ 

Argentiinalainen Jorge Luis Borges (1899–1986) on 1900-luvun merkittävimpiä novellikirjailijoita, joka tunnetaan myös esseistään ja runoistaan.

Monelle suomalaiselle Borges on tuttu Matti Rossin suomennosvalikoimasta Haarautuvien polkujen puutarha. Esseitä, juttuja, tarinoita (1969), joka sisältää tekstejä kuudesta eri kirjasta. Pentti Saaritsan suomentamana ilmestyi 1998 Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923–1985 ja vuonna 2003 novellikokoelma Hiekkakirja. Sari Selander puolestaan suomensi vuonna 2009 Kuvitteellisten olentojen kirjan.

Nyt Saaritsa on jatkanut arvokasta suomennostyötään ja kääntänyt Borgesin Omaelämäkerran.

Borgesin tekstejä on vaikea määritellä. Usein esseen ja novellin, faktan ja fiktion välimaastossa keinuvat tekstit ovat samaan aikaan leikillisiä ja älyllisen labyrinttimaisia. Aika, ikuisuus, todellisuuden olemassaolo, menneisyyden toistuminen ja kohtalo ovat teemoja, joihin kirjailija palasi vuosikymmenten saatossa yhä uudestaan.

Nuorena Borgesia kiinnostivat kansallisidentiteetti ja buenosairesilaisuus, myöhemmin muun muassa roistojen elämäkerrat, itämainen filosofia, tekstin, tekijän ja lukijan välinen suhde, teologia, dekkarit, juutalaisuus, skandinaavinen mytologia, matematiikka ja muinaiset kielet.

Intertekstuaalisuus, metatekstuaalisuus, todelliset ja keksityt lainaukset ja lähdeviitteet sekä ironia ja lukijan harhaanjohtaminen ovat piirteitä, joista Borges muistetaan.

Omaelämäkerta ilmestyi ensimmäistä kertaa vuonna 1970 The New Yorker -lehdessä. Kirjailija oli jo silloin sokeutunut, joten hän lausui teoksen ääneen englanniksi toimittaja Norman Thomas di Giovannille, joka kirjoitti sen puhtaaksi. Kirjoitustapa kenties vaikuttaa siihen, että Omaelämäkerta on kieleltään yksinkertainen.

Tekijänsä äidinkielelle teos käännettiin vasta yli kymmenen vuotta tämän kuoleman jälkeen vuonna 1999. Saaritsa on suomentanut tekstin espanjankielisen käännöksen pohjalta.

Teos alkaa sotilasesivanhempien sekä 1900-luvun alun Palermon kaupunginosan kuvailusta. Borges kertoo olleensa heiveröinen lapsi, joka ei juuri poistunut neljän seinän sisältä.

Vuonna 1914 perhe lähtee Eurooppaan, jossa asuu vuoteen 1921 asti, ensin Sveitsissä, sitten Espanjassa. Siellä nuori Borges saa ensimmäiset samanhenkiset ystävät ja tutustuu kirjailijapiireihin.

Kolmannessa osassa parikymppinen kirjailijanalku palaa kotikaupunkiinsa Buenos Airesiin, johon hän ihastuu suuresti ja josta hän alkaa kirjoittaa tunteellisia runoja.

Vähitellen aikuistuvasta Borgesista piirtyy kuva monipuolisena kirjallisuusihmisenä, joka kääntää, toimittaa, perustaa lehtiä, kokoaa antologioita, työskentelee kirjastossa sekä tietenkin kirjoittaa. Vanhemmilla päivillään hänestä tulee myös kirjallisuuden opettaja ja Argentiinan kansalliskirjaston johtaja.

Omaelämäkerrasta näkyy Borgesin inho romaania ja ylipäätään pitkää muotoa kohtaan. Kirjailija ei pitänyt turhasta lavertelusta. Sen sijaan, että yrittäisi kertoa yksityiskohtaisesti kaiken, mitä on elämässään tehnyt, Borges keskittyy muutamiin tärkeisiin avainhetkiin.

Borges siirtyi runoudesta proosaan 1930-luvulla faktaa ja fiktiota sekoittavilla elämäkerroilla, joissa hän tiivisti ihmisen elämän muutamaan sivuun. Tuntuu luonnolliselta, että sama kirjoitustapa toistuu hänen kertoessaan omasta elämästään.

Ajatus kohtalosta on teoksessa läsnä monta kertaa. Ajautuminen kirjailijaksi esitetään jo alussa väistämättömänä asiana, jolle Borges ei itse voinut mitään:

”Minä olin likinäköinen ja käytin silmälaseja ja olin melko heiveröinen. Kun suurin osa sukulaisistani oli ollut sotilaita – jopa setäni oli laivastoupseeri – ja tietäessäni ettei minusta koskaan sellaista tulisi, minua hyvin pienestä pitäen hävetti olla kirjojen lukemiseen tuomittu olento eikä toiminnan mies.”

Omaelämäkerrassa syntyy kuva miehestä, joka elää kirjallisuuden kautta ja jolle kirjallisuus on usein todellisempaa kuin itse todellisuus.

”Minä saavuin aina asioihin kohdattuani ne ensin kirjoissa”, Borges sanoo kertoessaan ensimmäisestä matkastaan pampalle, jota ei voi olla vertaamatta kirjoista lukemiinsa kuvauksiin samasta paikasta. Usein kirjoista luettu ja omin silmin nähty törmäävät toisiinsa saaden Borgesin hämmennyksen valtaan.

Lukeminen on teoksessa niin vahvasti läsnä, että välillä tuntuu melkein siltä, että todellinen päähenkilö Omaelämäkerrassa on itse kirjallisuus:

“Jos minun pitäisi nimetä elämäni tärkein tekijä, sanoisin että isäni kirjasto. Tosiasiassa luulen, etten ole koskaan lähtenyt pois tuosta kirjastosta.”

Kirjallisuus on kuin verkosto tai labyrintti. Sen sisällä kulkeminen, uuden oppiminen, yhteyksien löytäminen eri teosten välillä ja hyvän kirjallisuuden tuominen muidenkin luettavaksi näyttäytyy Borgesin elämän tärkeimpänä saavutuksena. Borges onkin sanonut olevansa ennen kaikkea lukija. Kirjoittaminen on vain jatkoa lukemiselle.

Sävy on läpi teoksen kepeän humoristinen ja itseironinen, välillä niin kujeileva, ettei lukija voi olla varma, onko kertoja tosissaan vai pilaileeko hän. Borges ei pitänyt kerhoista, koulukunnista, kirjallisuusinstituutioista eikä siitä, että hänet kohotettiin jalustalle.

Borgesilla oli tapana kertoa eri toimittajille eri tarinoita, niin ettei kukaan lopulta tiennyt, mikä oli totta ja mikä hänen oikea mielipiteensä asioista. Sama vekkulimaisuus näkyy myös omaelämäkerrassa, joka on kaukana mahtipontisesta suurmieselämän kuvauksesta.

Saaritsa on onnistunut käännöksessään hyvin, sillä samoin kuin alkuteosta lukiessa, korvissaan voi melkein kuulla vanhan miehen huvittuneen äänen hänen muistellessaan elämänsä vaiheita ja virheitä.

Erityisesti ensimmäisiä kirjoitusyrityksiään kuvatessaan Borges pilkkaa itseään säälimättä. Hän muun muassa sanoo häpeävänsä ensimmäistä neljää kirjaansa syvästi:

”Vielä joitakin vuosia sitten, jollei hinta ollut kovin korkea, ostin niiden kappaleita ja poltin ne.”

Toisaalta sympaattisella kertojalla on toinenkin puolensa, joka tulee esiin muun muassa kohdassa, jossa hän avoimesti ylistää vuoden 1955 sotilasvallankaappausta.

Kotimaassaan Borges on aina ollut ristiriitainen hahmo, jota on syytetty milloin liian epäargentiinalaiseksi tai epäpoliittiseksi, milloin liian vähän vakavissaan olevaksi, milloin taas kaikkea populaaria vihaavaksi elitistiksi.

Omaelämäkerrassaan Borges ei puolustaudu syytteitä vastaan, vaan väittää olevansa itse pahin kriitikkonsa. Väite jää kuitenkin täysin perustelemattomaksi.

Suomennos on suurelta osin soljuva ja tavoittaa alkuperäisen teoksen äänen ja tyylin onnistuneesti. Paikoitellen se tuntuu silti viimeistelemättömältä, sillä joitain kummallisia sanavalintoja ja suomeksi hieman kömpelöltä kuulostavia virkerakenteita on espanjankielisestä tekstistä jäänyt. Juoni on jostain syystä ”argumentti” ja kirjallinen ”litterääri”. Myös kirjoitusvirheitä on harmittavan paljon.

Useampia suoranaisia merkitysvirheitäkin käännöksessä on. Esimerkiksi Macedonio Fernándezista kerrotaan, että hän kertoi aina ihmeellisiä ajatuksia, mutta sai kuulijansa uskomaan, että kuulija oli keksinyt ne itse. Suomenkielisessä tekstissä ”hän osoitti tämän ajatuksen sille, joka kuunteli häntä”.

Samantapaisia virheitä on valitettavan paljon. Lukijana tuleekin olo, että teos on yritetty saada kiireesti valmiiksi ja viimeinen tarkistuskierros on jäänyt kenties tekemättä.

Kaiken kaikkiaan Borgesin Omaelämäkerta on arvokas ja kiinnostava lisä Borgesilta suomennettujen teosten valikoimaan. Se kertoo pitkästä matkasta, jonka aikana heiveröinen lukutoukka muuttuu kiihkeäksi nuoreksi runoilijaksi, sitten novellistiksi, joka 1960-luvulta lähtien saa koko maailman huomion, ja lopulta vanhaksi mieheksi, jonka jano lukea ja oppia uutta ei koskaan sammu.

Ennen kaikkea kirja kertoo pohjattomasta rakkaudesta kirjallisuuteen, joka on usein tärkeämpää ja todellisempaa kuin ulkomaailman tapahtumat.

Teos on helppo, nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta jättää lukijalle monia kysymyksiä, sillä on selvää, että kaikkea ei kerrota ja ettei kaikki kerrottu välttämättä ole totta. Parhaimmillaan Omaelämäkerta voikin toimia hyvänä innostajana Borgesin muiden tekstien äärelle.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi