Kolme teosta Thesleffistä: Ellen, Iltalaulaja ja Minä maalaan kuin jumala

Lieneekö syy Turun taidemuseossa vuonna 2015 esillä olleen laajan Ellen Thesleffin (1869–1954) maalausten ja väripuupiirrosten näyttelyn, sillä viimeisen vuoden sisällä on ilmestynyt yhteensä kolme teosta Thesleffin elämästä ja taiteesta: Pirkko Soinisen ja Kati Tervon romaanit sekä Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama taiteilijaelämäkerta. Ellen Thesleff lukeutuu 1900-luvun alkupuoliskon maineikkaimpiin taiteilijoihin Pohjoismaissa, ja hän oli myös ekspressionismin uranuurtaja Suomessa, vaikka asuikin suuren osan elämästään Italiassa. Onkin siis jo korkea aika nostaa Thesleff ansaitsemalleen jalustalle.

Kati Tervo: Iltalaulaja
Otava, 2017
204 s.

Kati Tervon Iltalaulaja on Ellen Thesleffin elämästä Ruoveden Muroleella kertova fiktiviinen taiteilijaromaani. Romaanissa kuvataan Thesleffin kypsempiä vuosia, kun tämä saapuu kesähuvilalleen vuonna 1945.

Taiteilijaa tarkastellaan sivusta. Romaanin ensisijaisena näkökulmahenkilönä toimii Thesleffin hämäläinen piika Taimi, jonka huomiot taiteilijan tavoista ja käytöksestä kuvastavat tämän vanhentumista vuosi vuodelta. Välistä myös Thesleffin oma ääni tuodaan kuuluviin muun muassa kirjeissä, joita hän lähettää sisarelleen kaupunkiin.

Romaanin miljöönä toimii italialaisittain nimetty Thesleffien kesäasunto Casa Bianca, joka on maailmaa ja varsinkin Italiaa ja Firenzeä nähneelle taiteilijalle kuin pieni muistutus etelän lämmön olemassaolosta kylmän Suomen talvessa.

Ellenin ja Taimin yhteiseloa kuvataan useamman vuoden ajanjaksolta. Vuodenkierto ja ihmiselämä sulautuvat vähitellen yhteen Muroleen vaatimattomissa olosuhteissa. Rinnastus syödyn ruoan ja sen ruoan välillä, josta taiteilija haaveilee, korostaa hyvin vallitsevia olosuhteita.

Ellen saapuu Ruovedelle kesällä 1945, sodan varjostamana aikana. Yksinkertaisen maalaiselämän ja kaukomaan kaipuun välille syntyy vahva kontrasti, mistä kielivät esimerkiksi Ellenin kaipaamat appelsiinit.

Jossain määrin Taimin hahmo etualaistuu romaanissa Ellenin asemaan nähden. Taimin elo Ellenin seurassa saa piikatytössä aikaan taiteellisen heräämisen. Ellen tulee näin siirtäneeksi oman taiteellisen vimmansa ”jälkipolvelle”.

Samalla köyhistä ja yksinkertaisista oloista tulevan Taimin kohtalo vertautuu ylempitaustaisen Ellenin menestykseen. Ellen toimi aikanaan tienraivaajana, kun naisen asema taidemaailmassa ei vielä ollut kummoinen. Kenties Taimin sukupolven naisilla olisi jo paremmat mahdollisuudet itsensä toteuttamiseen – olisiko aika jo kypsä?

Iltalaulaja on jokseenkin epätyypillinen taiteilijaromaani, sillä se ei suoranaisesti kuvaa Ellen Thesleffin taiteilijanuran huippuhetkiä, vaan keskittyy taiteilijan hiljaisempiin vuosiin.

Teos antaa vaikutelman taiteilijan yksinäisyydestä ja eristäytyneisyydestä, mutta ei ansiokseen sorru luomaan myyttiä yksinäisyydessään kärsivästä taiteilijasta. Thesleffistä huokuu loppuun asti värikkyyttä janoava elämänilo.

Pirkko Soininen: Ellen
WSOY, 2018
189 s.

Pirkko Soinisen kirjoittama romaani Thesleffistä on puolestaan fiktiivinen päiväkirja taiteilijan tuotteliaimmilta vuosilta Firenzestä.

Päiväkirjaa muistuttaville romaaneille olennaista on minäkerronta. Kirjailija on luonut taiteilijalle fiktiivisen äänen oman mielikuvituksensa ja Thesleffiltä säilyneiden kirjoitusten pohjalta. Tällöin juuri taiteilijan oma ääni, tämän ajatukset ja mielipiteet korostuvat.

Minäkerronta ohjailee lukijaa syvälle Thesleffin mielen maisemiin. Lukijalla on mahdollisuus myötäelää taiteilijan herkimmät kohtalonhetket, iloita ja murehtia hänen rinnallaan.

Thesleffin Firenzen vuosissa korostuu vahva oman tien kulkemisen henki. Kaukokaipuu ja yksinäisyys vuoroin varjostavat ja vuoroin romantisoivat taiteilijan elämää. Kuitenkin päällimmäisenä lukijalle välittyy kuva itsetietoisesta ja kunnianhimoisesta taiteilijasta.

Naisen asema taidepiireissä nousee myös Soinisen romaanissa keskeisesti esille. Elleniä kuvataan rohkeaksi ja kunnianhimoiseksi täydestä syystä.

Nuoruuden vimma taittuu vähitellen taiteellisen näkemyksen kypsymiseksi. Soininen kuvaa innostavasti, kuinka Thesleff vaikuttuu uskaliaista väreistä ja italialaisista maisemista. Teos kuvaa näin oman paikan etsintää taiteellisessa mielessä.

Samalla teos on herkkäkielinen kuvaus luomistyöstä ja elämänhallinnasta. Kirjailijan henkilökohtainen suhde taiteilijaan käy lukijalle ilmi. Soininen on onnistunut menemään Elleniä lähelle.

Vertauskohtana Soinisen romaanille voisi mainita Rakel Liehun romaanin Helene, joka kuvaa hieman vastaavalla tavalla Thesleffin aikalaisen, taiteilija Helene Schjerfbeckin elämää.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos, 2017
399 s.

Minä maalaan kuin jumala on puolestaan taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin hyvinkin perinteinen mutta samalla hirmukiinnostava katsaus taiteilijan elämään ja uran kehittymiseen.

Schreckin elämäkerta etenee perinteisellä ja helposti jäsentyvällä tavalla kehdosta hautaan. Taiteilijan elämää kuvataan ihailtavan nykypäiväisestä näkökulmasta; naistaiteilijoiden heikot olosuhteet ja mahdollisuudet menestyä nousevat vähän väliä pintaan. Samalla Thesleffin tarmokkuus edelläkävijänä korostuu entisestään.

Kenties mielenkiintoisimpana punaisena lankana toimii inhimillisen tason kuvaus Ellenistä ihmisenä, kaikkine virheineen ja epävarmuuksineen. Ristivetoisesti taiteilijan elämää säätelevät sekä jatkuva epävarmuus Euroopan tilasta ja tulevaisuudesta että yltiövarma taiteellinen määrätietoisuus ja jopa omapäisyys.

Taiteilijan elämän kuvauksen ohella teos tarjoaa laajan kuvaston Thesleffin maalauksia, puupiirroksia ja -kaiverruksia. Näistä keskeisimpien oheen Schreck on lisäksi kirjoittanut analysoivat tulkinnat.

Schreck kirjoittaa Ellenin taiteesta tarkasti kontekstoiden mutta samalla hyvin subjektiivisesti, tuoden herkkävireisillä kuvauksilla myös oman näkemyksensä esiin. Näillä sanoin Schreck kuvailee Thesleffin maalausta ”Ihmisiä luonnossa” (1911):

Maalauspinnasta erottuva siveltimenjälki korostaa värejä ja muotoja. Se johtaa liikkeeseen ja vilskeeseen kankaalla. Kuvasommitelmaa hallitsee mahtavan kokoinen värimeressä kylpevä puu. Kuin myyttinen elämän puu, taivaan ja maan kannattelija, se kurottaa vahvana ja uljaana kohti maan ydintä ja taivaan korkeuksia. Kaikki lepää puhtaassa ja kirkkaassa valossa. Maalaus on valosta tehty – se on valoa. Puun alla istuu lepäävä ihminen. Hänen pienuutensa suhteessa ympäröivän luonnon voimaan tuntuu turvalliselta ja lohdulliselta. Pääosassa on kuitenkin puu, joka seisoo vahvana ja kurottaa suurena kohti laajana aukeavaa taivasta.

Schreckin oivaltavat sanavalinnat ja kielikuvat tuovat tulkintoihin kielellisen ilottelun tuntua. Tekstiä on innostavaa lukea, ja se saa lukijan itsekin heittäytymään luovaan taideanalyysiin – teoksia alkaa katsoa monitahoisemmin.

Elämäkerta on tietenkin tietoteos ja pyrkii tarjoamaan mahdollisimman tarkasti faktoihin perustuvan kuvan taiteilijasta, toisin kuin vapaaseen mielikuvitukseen perustuvat romaanit. Sen lisäksi Schreckin elämäkerta tarjoaa myös suoria otteita Thesleffin kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, jolloin lukija pääsee kuulemaan taiteilijan ”autenttistakin ääntä” – vaikkakin useimmiten suomeksi käännettynä.

Yksi Thesleffin kirjeissä korostuva mielenkiintoinen piirre onkin eri kielten hillitön sekoittuminen, joka tavallaan korostaa taiteilijan ylirajaista kansallisidentiteettiä. Thesleff oli todellinen kosmopoliitti, joka vaihtoi luontevasti kieltä ja kulttuuria vaikka sitten kesken lauseen.

Schreckin elämäkerta tarjoaa värikkään ja inhimillisen kuvauksen taiteilijasta, joka aikanaan lukeutui jopa koko Pohjoismaiden merkittävimpiin maalareihin. Väitöskirjaa Thesleffin tuotannosta työstävä Schreck on hänkin onnistunut pääsemään lähelle taiteilijaa. Kirjan lukemisen jälkeen jää vain haikea olo – kunpa olisin voinut tuntea tämän ihmisen!

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , ,

Kommentoi