”Kätken kirjeesi patjani alle”

Iäkkään lastenkirjailijan ja nuoren naisen välinen kirjeenvaihto kertoo tositarinan toiveikkaasta aikuistumisesta.

Astrid Lindgren & Sara Schwardt: ”Kätken kirjeesi patjani alle” – Kirjeenvaihto 1971–2002
WSOY, 2017

Suom. Kari Koski
203 s.

 ★★★½☆ 

Lastenkirjailija Astrid Lindgrenin (1907–2002) ja tämän nuoren ihailijan Sara Schwardtin (os. Ljungcrantz) välinen kirjeenvaihto julkaistiin Ruotsissa vuonna 2012. Schwardt lahjoitti Lindgrenin kanssa käymänsä kirjeenvaihdon Kungliga biblioteket -arkistoon muutama vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen suostuen samalla kirjeiden julkaisuun.

Vuonna 1971 vasta 12-vuotias Schwardt lähestyi Lindgreniä, tuolloin 64-vuotiasta satumaisen menestynyttä lastenkirjailijaa, toiveissaan saada rooli tämän kirjaan pohjautuvasta elokuvasta. Lindgren ei avustanut saamaan roolia, mutta vastoin tapojaan hän jatkoi kirjeenvaihtoa.

Lindgren sai runsaasti postia nuorilta ihailijoiltaan ympäri maailmaa – mikä siis sai hänet vastaamaan juuri Saralle ja ryhtymään kolme vuosikymmentä jatkuneeseen kirjeenvaihtoon tämän kanssa?

Ehkä se, että Schwardt oli hämmästyttävän kypsä 12-vuotias. Hän oli tarkkanäköinen ympäröivän maailman havainnoitsija ja tunteidensa kuvaaja. Lindgren ymmärsi nuoren Schwardtin olevan merkittävässä taitekohdassa.

Lindgren näki nuoressa myös herkkyyttä ja älykkyyttä, jota muut eivät tunnistaneet: ”[–] alat vähitellen päästä kotelostasi, jossa sinä nyt tempoilet niin, ja sinusta tulee perhonen. Et sinä kokisi niin kovia maailmalla, ellei sinussa olisi yliherkkyyttä, joka johtuu siitä että tunnet ja ajattelet hieman ikätovereitasi enemmän.”

Sara joutui aikoinaan Boråsin nuorisopsykiatriselle klinikalle näpistelyn ja muiden tihutöiden vuoksi. Vanhemmat eivät pitäneet hänestä huolta.

Lindgren pelkäsi ja vastusti erityisesti sitä, että Sara diagnosoitaisiin väärin perustein: ”olet herkkä ihminen eikä mitään muuta en tosiaankaan usko että se tarkoittaisi vähimmässäkään määrin sitä […] että olisit mielisairas”.

Lindgrenin voisi kuvitella olleen kuin kallionseinämä, vastuullinen ja luotettava vanhempi, jota vasten nuoren ja polullaan harhailevan Schwardtin oli turvallista myrskytä.

Kirjeenvaihto ei ollut vain nuoren ihailijan kuohuntaa tai vanhemman ja viisaamman tyynnyttelyä. Myös Lindgren kohtasi osaltaan raskaita menetyksiä: ystäviä menehtyi ja vanhemmiten hänestä näytti siltä, että maailman meno vain hurjistui.

Lastenlapset pitivät Lindgrenin kiireisenä, työ veti eikä rahasta ollut pulaa, mutta sittenkin Lindgrenistä oli havaittavissa melankoliaa, joka läikkyi myös kirjeisiin.

Lindgren antoi 19-vuotiaana synnyttämänsä pojan sijaisperheeseen. Lukija alkaa väistämättä pohtia, minkälainen oli Lindgrenin nuoruudessa tapahtuneen menetyksen vaikutus tämän maailmankuvaan tai siihen, että tämä ryhtyi Saran mentoriksi.

Lindgren haki poikansa lopulta takaisin, kun hän meni naimisiin Sture Lindgrenin kanssa 23-vuotiaana. Miehensä kuoleman jälkeen hän asui yksin koko loppuelämänsä.

Maailmanlaajuinen menestys ja sitä seurannut vaurastuminen eivät tuoneetkaan Lindgrenille sisäistä onnea, vaan pikemminkin ne näyttävät ruokkineen hänen huoltaan maailman yleisestä kurjuudesta ja heikko-osaisista, eritoten lapsista, yhä vain enemmän.

Schwardt etsi kiihkeästi rauhaa ja ristiriidattomuutta risaisen perhe-elämän tilalle. Kirjeet paljastavat, ettei tie sisäisen rauhan äärelle ja lopulta onnelliseksi perheenäidiksi ollut aivan mutkaton. Se avautui, kun Schwardt tuli hieman aikuistuttuaan uskoon.

Nuori aikuinen otti asiakseen käännyttää kirjeenvaihtokumppaniaan. Lindgren ei voinut jakaa Schwardtin kokemusta, vaikka antoi tälle tilaa kokea hengellisen heräämisensä. Samalla tyynellä hyväksynnällä Lindgren suhtautui Saran interrail-reissuun Euroopassa, suhdekokeiluihin vanhempien miesten kanssa sekä hurjaan liftaamiseen.

Kaksikymppisenä Sara alkoi tiedustella yhä useammin Lindgrenin vointia ja terveydentilaa. Astrid puolestaan tyytyi toivomaan, että Sarasta kuuluisi jotain silloin tällöin. Lindgrenin terveydentila kävi yhä huonommaksi, mutta Saraa hän kohteli yhä kuin 12-vuotiasta kuohuvaa esiteiniä – suurella hellyydellä ja rakkaudella. Olihan hän aina Sara, ”pieni kyyhkynen”.

Kolme vuosikymmentä kestänyt kirjeenvaihto päättyi tilanteeseen, jossa Schwardt oli uskonsa löytänyt perheenäiti ja Lindgren jo iän heikentämä kirjailija, joka etääntyi ja hiipui. Viimeistä kirjettään Lindgrenille Schwardt ei saanut koskaan lähetettyä, sillä kirjailija ehtiä menehtyä sitä ennen. Kirjekumppanit eivät koskaan tavanneet toisiaan.

Kari Kosken suomennoksessa on säilytetty Schwardtin kiihkoisa ja ponteva, värikäs kieli, mutta myös Lindgrenin tasaisempi ilmaisu, johon sihteerin koulutus ja kirjoituskoneen käyttö lienevät vaikuttaneet. Lukemista helpottavat viitteet, joissa on selitetty ajan tapahtumia ja populaarikulttuuria.

Kätken kirjeesi patjani alle on lähihistoriaa, johon saa sukeltaa aitojen lähteiden välityksellä. Lindgrenin ja Schwardtin välinen kohtaaminen on intiimi ja leiskuva. Kirje on niin henkilökohtainen lähde, että lukijasta tuntuu välillä kuin hän urkkisi liian kipeisiin nuoruudenkokemuksiin, joita edes ajallinen etäisyys ei ole onnistunut laimentamaan.

Toisaalta Schwardtin kasvukokemuksissa on jotain universaalia ja lohdullista; elämä ei ole lineaarista eikä etukäteen käsikirjoitettua satua. Kaikki me emme kuitenkaan saa oppaaksemme viisasta ja lempeää kirjailijaa. Kyseessä onkin ainutlaatuinen kohtaaminen, jonka saattaminen kansien väliin on merkittävä lisäys kasvutarinoiden kirjastoon.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi