Finnkino 13.10.2014 / National Theatre
Tennessee Williamsin näytelmä
Ohjaus & dramatisointi: Benedict Andrews
Rooleissa: Gillian Anderson, Ben Foster and Vanessa Kirby
Joskus parasta teatteria näkee elokuvateatterissa.
Olen viimeisen puolen vuoden aikana löytänyt Finnkinon tarjoamat NT Live -teatteriesitykset. Ne kuvataan HD-tekniikalla Lontoon maineikkaassa ja korkeatasoisessa National Theatressa. Esitykset ovat muutamaa poikkeusta huolimatta suoria, ja niitä on näytetty vuodesta 2009 saakka jo noin 800 000 elokuvateatterikatsojalle 20 eri maassa.
NT Live -näytelmien katsominen eroaa tavallisesta teatterielämyksestä, sillä voit jokaisena hetkenä tuntea istuvasi teatterin eturivissä, parhaimmalla aitiopaikalla. Näet näyttelijöiden ilmeiden ja eleiden pienimmätkin vivahteet. Minulle NT Live -esitykset ovat tarjonneet myös mahdollisuuden nähdä teatterin lavalla lempinäyttelijöitäni, kuten nyt Gillian Andersonin.
Australialaissyntyisen ohjaajan Benedict Andrewsin dramatisoiman A Streetcar Named Desire -klassikkonäytelmän alussa Blanche DuBois (Anderson) saapuu New Orleansiin Kowalskin pariskunnan, Stellan (Vanessa Kirby) ja Stanleyn (Ben Foster), vieraaksi. Blanche on Stellan viehättävä mutta karismaltaan ontto isosisko.
Stanleyn ja Blanchen välinen jännite on näytelmän alusta saakka käsinkosketeltava. Stanley vaistoaa Blanchen huikentelevaisuuden ja kokee hänet uhkaksi itselleen ja avioliitolleen. Stanley kaipaa totuutta ja sovitusta, mutta hänen aikeissaan kytevät myös kostonhimo ja ylpeys. Ne saavat hänestä lopulta vallan, lohduttomin seurauksin.
Blanche on uhri, mutta hänen kärsimyksensä on myös osin itseaiheutettua. Hän on tehnyt virheitä menneisyydessään, menettänyt sukutilansa ja maineensa. Andersonin roolisuoritus luo jollain merkillisellä tavalla Blanchen hahmolle lähes pyhimysmäisen sädekehän. Toivon läpi koko näytelmän hänen armahdustaan. Toivon hänen pelastuvan, suunnan muuttuvan.
Jokainen näytelmän hahmo herättää ristiriitaisia tunteita; myötätuntoa, hellyyttä, häpeää, hämmennystä, kauhua, inhoa. Katsoja häilyy heidän mukanaan, omaa sisintään ja reaktioitaan tarkkaillen. Näytelmän haaste ja anti katsojalle onkin kerronnan taidokas liikkuminen niin kutsutulla harmaalla alueella. Mikään ei ole mustavalkoista eikä yksiulotteista.
Kerronnan kerroksia lisätään hiljalleen näytelmän ensimmäisen kahden ja puolen tunnin aikana. Samalla Blanchen persoonaa tietyllä tavalla riisutaan katsojan silmissä. Näytelmän viimeisen tunnin aikana Blanche ja Stanley kohtaavat intensiivisessä, järkyttävän raskaassa kohtauksessa. En muista, koska olisin pelännyt näin teatterissa.
Vaikka suhteeni Blancheen on läpi näytelmän hyvin ristiriitainen, enkä erityisemmin koe saavani kosketuspintaa hänen persoonaansa (hetkittäin en edes pidä hänestä), tunnen sydämeni muuttuvan kosteaksi muhjuksi näytelmän lopussa. Olen lyöty, järkyttynyt ja yhtäkkiä tunnen Blanchen kivun koko kauheudessaan. Juuri tässä mielestäni on Blanchen hahmon ja Andersonin roolityön rikkaus. Häntä kohtaan tuntee syvää ja vivahteikasta empatiaa, vaikka onkin lähes mahdoton sanallistaa lähdettä josta tuo tunne pohjimmiltaan kumpuaa. Anderson luo Blanchen hahmoon repliikki repliikiltä inhimillisyyden kaikki värit, antaa hänelle elävänä värisevän sielun. Hän löytää tiensä katsojan sydämeen lähes varkain.
Huomaan hämmentyväni katsellessani Andersonin hymyilevän näytelmän loputtua, National Theatren puhjetessa suosionosoituksiin. Miten Anderson teki sen? Miten näyttelijän psyyke voi kestää noin intensiivisen heittäytymisen, luhistuuko hän päästyään takahuoneeseen?
Elokuvateatterin yleisö ympärilläni alkaa liikehtiä levottomasti, osa katsojista istuu yhä penkeillään hiljentyneinä. Yksittäiset ihmiset kohottautuvat pukeutumaan ja hiljalleen yleisö poistuu salista varovasti hälisten. Tunnen taian murtuvan, mutta Blanche ja hänen kohtalonsa häilyvät ajatuksissani vielä monen päivän ajan.
NT live -teatteriesityksien aikataulua voi seurata Finnkinon sivuilta.
A Streetcar Named Desire, Benedict Andrews, Blanche DuBois, Gillian Anderson, New Orleans, Stanley Kowalski, Tennessee Williams