Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014
236 s.
Kapinoivasta tytöstä naiseksi, joka tyytyy.
Odotus. Innostus. Ärsytys. Pettymys.
Suurin piirtein tällaisen tunneskaalan koin lukiessani Nura Farahin esikoisromaania Aavikon tyttäret. Farah on Somaliassa syntynyt kolmikymppinen nainen, joka muutti Suomeen 13-vuotiaana. Kustantamon mukaan Aavikon tyttäret on ensimmäinen somalialaisen suomeksi kirjoittama romaani. Se on kiinnostavaa jo sinänsä – ja samaa mieltä on ollut moni muukin: Farah on saanut esikoiskirjailijaksi varsin paljon mediahuomiota, kirjastojen varausjonot keikkuvat sadoissa ja kirjasta on otettu jo kolmas painos.
Aavikon tyttäret kertoo Khadija-nimisen somalialaistytön tarinan. Isätön tyttö on vahvaluonteinen ja omapäinen. Vaikka hän kaipaakin äitinsä Hooyo Fatiman hyväksyntää ja rakkautta, hän myös uhmaa tämän kieltoja. Khadija osallistuu runonlaulukilpailuun, vaikka moinen on tytöiltä ankarasti kielletty. Hän hiipii yön pimeinä tunteina mukaan kuumaan tanssiin, vaikka äiti on tämän jyrkästi kieltänyt. Hän painii poikien kanssa, vaikka se on täysin haram. Hän lähtee rohkeasti paimentamaan isoa kamelilaumaa, vaikka aikuisten mielestä moinen on aivan liian vaativa ja vaarallinen tehtävä nuorelle tytölle.
Tarina sijoittuu 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Klaanit kyräilevät toisiaan, lapset opettelevat esi-isiensä nimiä vuosikymmeniä taaksepäin. Moni haaveilee itsenäisestä Somaliasta, valkoisen miehen poislähtemisestä.
Khadijalle opetetaan, että poika on aina tyttöä arvokkaampi ja että siinä missä poikien valtti on rohkeus, tyttöjen hyveitä ovat ujous, ahkeruus ja itsehillintä. Kunnia on kaikki kaikessa: ”Viisitoistavuotias Khadija oli saanut lisää pituutta. Naiselliset muodot olivat tulleet esiin odottamatta ja kiireellä. Fatima oli vahtinut ettei Khadija joisi liikaa maitoa. Hän ei halunnut, että tytön pakarat keinuisivat. Liian hyvin ruokittu tyttö oli miesten mieleen.”
Khadija käy läpi kaikki ne kauheudet, joita tyttölapsen kohdalle vain voi kuvitella. Äiti vie hänet silvottavaksi, jotta tytöstä tulisi ”puhdas”. Hänet naitetaan alaikäisenä miehelle, joka on häntä rutkasti vanhempi ja jolla on jo entuudestaan yksi vaimo. Kouluttamattomana, vailla tietoa paremmasta Khadija synnyttää liudan lapsia ja turvautuu poppamiesten taikoihin.
Kirjan alkupuoli rullaa kiinnostavasti, ja lukija pystyy eläytymään vahvasti Khadijan kamppailuun. Luin kirjaa aluksi innoissani, en malttanut odottaa sitä, kuinka Khadija rikkoisi yhä uusia rajoja ja tempaisisi lopulta itsensä kokonaan irti naisille asetetuista normeista. Mutta tarinan edetessä kapinoivasta tytöstä tuleekin osaansa tyytyvä sovinnollinen nainen, joka pitää vanhaa, konservatiivista miestä onnenaan. Mikä hirveä pettymys! Koin kirjan loppuosan jopa ärsyttävänä, sillä Khadijan tyytyväisyys omaan oloonsa tuntui täysin mahdottomalta ymmärtää.
Silti luulen ymmärtäväni, miksi Farah on päätynyt juuri tällaiseen juoniratkaisuun: se lienee lähempänä sitä todellisuutta, jossa lukemattomat naiset elävät. Aivan liian moni joutuu tyytymään.
Riippuu varmasti paljon lukutavasta ja ennakko-odotuksista, pitääkö Farahin esikoisromaanista vai ei. Itse lähdin lukemaan kirjaa feministisenä kannanottona, vaikka sellaiseksi siitä ei ollut. Sen sijaan kurkistuksena Somalian historiaan ja klaanikulttuuriin Aavikon tyttäret voisi toimia erinomaisesti.
Aavikon tyttäret, klaanit, naisen asema, Nura Farah, Somalia