Lemmyn elämälle kilisteltiin, Stacian seurassa seottiin.
Sydämeni läpättää tuhatta ja sataa. Korjaamolta on juuri tullut kutsu tulla jutustelemaan Stacia Blaken kanssa. Olen tuijottanut ihaillen hänen 1970-luvun lavaesiintymisiään Lemmy Kilmisterin tähdittämän Hawkwindin tanssijana. Erityisesti bändin Silver Machine -video on pyörähtänyt näytölläni äärettömän monta kertaa. Mikä upea avaruusnainen!
Istun Korjaamon aulassa odottamassa. Olen kuin ujo teinityttö vispaavine kinttuineni. Sitten hän saapuu pitkät hiuksensa hulmuten, ottaa minut lämpimään halaukseensa, hymyilee leveästi, tervehtii. Silmääni tulee pikkuitku ja kipaisen nopeasti vessassa. Juttutuokio karismaa uhkuvan Blaken kanssa voi nyt alkaa.
Ikonisesta tanssinaisesta luontoa rakastavaksi aktivistitaiteilijaksi
Juttelimme aluksi Lemmy Kilmisteristä, ehtiväthän he olla Blaken kanssa ystäviä vuosikymmenet. Ystävyys myös pysyi lämpimänä kaikki nämä vuodet, kauris-horoskooppimerkkiset kun solmivat elinikäisiä ystävyyssuhteita. Lemmystä puhuminen nostatti vahvoja tunteita pinnalle, ja siirryimme nopeasti rupattelemaan minua kiinnostavista elämänkoukeroista. Mihin irlantilaissyntyisen Stacia Blaken tie Hawkwindin lavalta vei?
Hänen nuori aikuisuutensa piti sisällään yhtä sun toista; rahan ansaitsemista supermarket Tescossa, hetken kynsitaiteilijana, muuton aviomiehen mukana Saksaan, työtä baarissa, lastentarhoissa ja vaikka missä. Lapsensa kasvettua Blake ryhtyi opiskelemaan taidetta Saksassa ja Irlannissa. Opinnot toivat hänet myös 1990-luvulla hetkeksi Suomeen. Tästä ajasta hänellä on helliä muistoja. Opettajat olivat voimaannuttavia ja mahdollistivat taidenäyttelyiden toteuttamisen jo opiskeluaikana. Hän rakastui suomalaiseen luontoon, ja maamme huikeat maisemat ovat olleet vahva vaikutin hänen taiteessaan.
Kuva: John Murphy Aurora PA.
Blake vieraili aikoinaan Hiroshimassa ja Nagasakissa liikuttuen näkemästään. Kokemus oli niin voimakas, että hän alkoi taistella aktiivisesti ydinvoimaa vastaan. Kantaa ottavassa taiteessaan hän haluaa luoda tyynen ja rauhallisen ympäristön, jossa voi pysähtyä miettimään sitä, mitä elinympäristöllemme on tehty ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Taiteilijan vaikuttavimpiin töihin kuuluu teos Piece Work (2011), jossa hän kuvaa ympyröin sitä, kuinka moni Hiroshiman ja Nagasakin tuhoisien ydinpommitusten vuoksi menehtyi. Blakella on vahva halu herättää ihmiset ymmärtämään asian vakavuus taiteen kautta. Emme voi jatkaa ympäristön tuhoamista!
Blake on luonut paljon myös origamitaidetta ja käyttänyt sitä osallistaen esimerkiksi valistuskäytössä. Hän on työskennellyt kouluissa lasten kanssa. Hän muisteli liikuttavaa hetkeä, kun irlantilaiskoulussa kuoro lauloi John Lennonin biisiä Imagine. Tilanne muuttui hämmentäväksi, kun selvisi, että vain harva koulussa oli aikaisemmin kuullut Japanin ydinpommituksista. Mikä koulutussysteemissä oli mennyt vikaan?
Puhuimme Suomesta. Blakea huoletti suomalaisten asennoituminen ydinenergiaan. Hänen mukaansa vikaan mennään siinä, että valta on luonnosta vieraantuneilla, rahanahneilla miehillä ja oikeistolaisilla. Miksi maamme upea luonto halutaan tuhota? En malttanut olla kertomatta Suomessa vellovasta susivihasta ja suurilukuisesta susijahdista. Blake oli pöyristynyt, eikä suotta. Tässä ajassa on jotain äärimmäisen outoa. Kirosimme ihmiskunnan, joka tuhoaa maapalloa.
Halaillessamme juttutuokion päätteeksi sormus sormessani hajosi palasiksi ja osaset lentelivät maahan. Ilmassa oli kiehtovaa noituutta.
Hyväntuulista rokkailua 1970-80-lukujen hengessä
Teemaan kuului, että rokki-ilta tuli käynnistää kulauttamalla kurkusta alas yksi kokisviski, Lemmy. Lämmitti mukavasti. Keikat alkakoon.
Ensimmäisenä tamperalaisbändi Seremonia kajautti ilmoille psykedeelisiä, välittömästi mukaansa imaisevia rockbiisejään. Laulaja Noora Federleyn jylistessä synkkiä sanoja pysäyttävän tummalla äänellään, oli todettava tämän poppoon kuuluvan Suomen parhaimmistoon.
Vaunusalin lavalta säteili yleisöön ilo ja onni, kun 1980-luvulla perustettu Gobra soitteli hardrockahtavia heavykappaleitaan. Näytti, että paikalle saapuneet fanit saivat juuri sitä mitä olivat tulleet hakemaan: positiivisella mutta tiukalla energialla heitettyjä hittejä vuosien varrelta.
Oli illan sanoinkuvaamattoman osuuden aika. Ensiksi lavalle asteli Stacia Blake. Juhlistimme ainutkertaisen Lemmyn elämää maljoja nostellen. Kaunis hetki. Liikutusta, mutta myös hyvää mieltä ilmassa. Tämän jälkeen Hawkwindin entisen basistin ja Lemmyn pitkäaikaisen ystävän Alan Daveyn Ace of Spades -spektaakkeli otti käsittelyynsä Motörheadin musiikkia taustabändinään suomalainen Ranger. Itse herra Kilmister on aikoinaan virallisesti hyväksynyt Ace of Spadesin, eikä suotta. Keikkakokemus oli tajunnan posauttava annos Motörheadin klassikkobiisejä. Davey näytti ja kuulosti Lemmyltä. Hämmentävää! Tuntui kuin tuo edesmennyt legenda olisi ärjynyt meille Alanin kropan kautta. Yleisö tanssi haltioissaan. Niin minäkin. Ainutkertainen kokemus.
Keikkojen jälkeen Stacia Blaken ympärillä alkoi hyväntuulinen fanikaaos. Yksi jos toinenkin halusi ikuistaa kameraansa hetken hänen vierellään. Ihailin naisen kestävyyttä tuon kaiken myllerryksen keskellä.
Kävelin kotiin epäuskoisissa fiiliksissä. Tapahtuiko tämä ilta todella? Kuin vahvistukseksi epäilyilleni sain seuraavana päivänä viestejä Blakelta. Tämä ei ollutkaan unta.
Ace of Spades, Alan Davey, Capricorn, Gobra, Lemmy Kilmister, Motörhead, Piece Work, Ranger, Seremonia, Stacia Blake