Parlophone, 2016
The Bride on koskettava konseptialbumi naisesta, joka on menettänyt elämänsä rakkauden.
Miltä tuntuu, kun huomaa hääalttarilla menettäneensä elämänsä rakkauden? Englantilaisen laulajatar-lauluntekijä Natasha Khanin, eli Bat For Lashesin jo kotvan odotettu neljäs albumi The Bride on tarina naisesta, joka on alttarilla yksin. Syy ei ole se, että sulho olisi lähtenyt kusipäisyyttään ennen h-hetkeä lätkimään. Hän on kuollut traagisesti auto-onnettomuudessa matkallaan häihin.
Khanin mezzosopraanomainen ääni unenomaisen popin siivittämänä vangitsee. Kappaleiden tarinoissa sukelletaan naisen sydämen surumielisiin sopukoihin. Nainen purkaa lohdutonta sieluaan ja yrittää löytää voimia jatkaa elämäänsä ilman rakastaan. Löytyy kappaleista myös onnen siemeniä. Aito rakkaus ei niin vain kuole.
Musiikki on maalailevaa ja voisi kaikessa teatraalisuudessaan riistäytyä helposti tekotaiteellisuuden tielle. Sitä ei kuitenkaan tapahdu. Konseptialbumi on dramaattisuutta pullollaan ja kuulijan on helppo samaistua kappaleisiin – se on intensiivinen tunneralli.
Albumin aloittava I Do tuntuu heppoiselta introbiisiltä ja pelko hiipi sisuksiini. Onko Khan menettänyt maagisen otteensa? Pelko on turha, sillä seuraava kappale Joe’s Dream tuo kylmät väreet ja itkuluun kurkkuun supersurullisine melodioineen. Sitten ollaankin jumalan talon sisuksissa, kirkossa. Natashan upea ääni kaikkine vivahteineen kuulostaa taivaalliselta.
Tämän jälkeen kuvaillaan yksin elettyä kuherruskuukautta ja sydäntä riipaisee. ”If I drive far enough will I find my love?” Aja Helsinkiin, täällä minä olen! Nopeampitempoinen Sunday Love on tenhoava hypnonytkytys. Päätän jatkossa kuunnella kappaletta aina sunnuntaisissa ahdistuksissani – paha mieli takuulla kaikkoaa.
Never Forgive Angels vie katkeruuden kapealle tielle. Tilitetään sulhon kuolemaa hääpäivänä. Traagista. Silmät täyttyvät kyynelistä Close Encounters -luritusta kuunnellessa. Kappale koostuu sanoinkuvaamattoman kauniista elementeistä. Sanat ja melodiat luovat vangitsevan, kehämäisen harmonian. ”You know that I’ll love you till the stars don’t shine.” Alkaa tuntumaan entistä vahvemmin siltä, että niin minäkin sinua, Natasha Khan.
Widow’s Peak on täynnä kyynistä rakkauden mustamaalausta ja halua suojella omaa sydäntä särkymästä lisää. ”You’ll hear her, you will know her, a chill on the skin, a song in the wind.” Kuulostaa turhankin tutulta. Tämän jälkeen kuullaan noitamaista väliaikaloitsuntaa. Lyriikat kappaleessa If I Knew lipsahtavat rakkauskliseiden ilotulitukseksi. Suuhun lennähtää ylimakea maku.
Jos rakkauteni albumiin meinaa parin edellisen kappaleen aikana hivenen lässähtää, jysäyttää korviini tulvivat sulosoinnut sydämeni taas täyteen laukkaan. I will love again -biisissä on tenhoavan öinen tunnelma. ”Oh I was a deer in the lights, I was lost in the waves, but I will love again.”
Sitten hypätäänkin sänkyyn. Bailaukset on bailattu. Aikaa ei huvittaisi enää hukata mekotteluun ja vinkkuiluun. Haluttaa vain kellua vällyjen välissä laiskasti sylikkäin. Vähän väsynyt on tämä kappalekin. Albumin päättävä Clouds on pehmeän leijuva, täydellinen lopetus levynmittaiselle rakkaustripille.
Koukahdus kappaleisiin on välitön. Tämä albumi ei ole kertakäyttökamaa. Laitan välittömästi The Briden uudelleen pyörimään. Tahdon.
Bat for Lashes, konseptialbumi, Natasha Khan, Parlophone, rakkaus, The Bride