Dokumentaristille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Huomenna alkavilla Docpoint-dokumenttielokuvafestivaaleilla maailma nähdään muun muassa junien katoilla matkaavien siirtolaislasten, eristyssellin vangin ja Sarah Palinin kautta.
Marina Abramovic: The Artist Is Present
(USA 2012)
O: Matthew Akers, Jeff Dupre
Serbialainen Marina Abramović (s. 1946) on hengästyttävän karismaattinen. Hän on eräs aikamme merkittävimmistä performanssitaiteilijoista. Dokumentti käsittelee sekä Marinan nykyisyyttä hänen valmistellessaan retrospektiiviään New Yorkin Museo of Modern Artiin, että hänen lähes 40 vuotta kestänyttä taiteilijauraansa. Hän on performanssitaiteilija ja tekee taidetta ensisijaisesti omalla kehollaan, samanaikaisesti sen rajoja kunnioittaen ja rikkoen. Hänen taiteensa haastaa katsojan, ahdistaa, liikuttaa mutta ennen kaikkea herättää reaktion.
Uskon, että Abramovićia kohtaan on lähes mahdotonta kehittää suhde, joka ei olisi henkilökohtainen ja intiimi, sen verran iholle hänen persoonansa ja taiteensa tulevat.
Dokumentti rakentuu hienovaraisesti MoMAn retrospektiivin ympärille. Retrospektiivin osana olevassa teoksessaan The Artist is Present Marina vietti kolme kuukautta puisella tuolilla istuen. Ilman taukoja ja turhaa liikettä hän katsoi silmiin yksi kerrallaan hänen eteensä istuneita tuntemattomia ihmisiä.
Teos on näennäisen yksinkertainen mutta fyysisesti ja psyykkisesti haastava, ravisteleva, jopa shokeeravakin. Jokaisen eteensä istuvan ihmisen jälkeen Abramovic laskee katseensa ja kohottaa sen jälleen uudelleen, ikään kuin puhdistaen läsnäolonsa jokaista häntä kohtaavaa ihmistä varten. Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen.
Osa Abramovićin varhaisemmista performanssiteoksista toteutettiin MoMAn retrospektiivia varten uudelleen nuorilla taideopiskelijoilla ja taiteilijoilla, jotka Abramović itse ”koulutti”. Tätä opetusprosessia käsitellään dokumentissa kiehtovalla tavalla.
Hyvin pysäyttäviä ja ravistelevia ovat myös teokset, jotka Abramović on toteuttanut silloisen rakastettunsa Uwe Laysiepenin kanssa. Heidän välistä suhdettaan dokumentti pysähtyy paikoin myös kuvaamaan sopivalla hellyydellä ja tarkkanäköisyydellä.
Teoksen ja myös dokumentin (sekä performanssitaiteen laajemminkin) ydin on mielestäni ennen kaikkea ihmisen kohtaaminen, toisen läsnäololle altistuminen, eräänlainen itsensä paljastaminen ja paljastuminen. Abramović on äärimmäisen läsnä, jopa siinä määrin, että hänen läsnäolonsa on viettelevää, röyhkeää, jotain mihin emme katsojina aivan ole tottuneet. Se hämmentää ja haastaa.
Dokumentti on erinomaisen onnistunut siinä, että se kohoaa henkilökuvauksen yli yleisinhimilliselle tasolle. Minulle dokumentti oli äärimmäisen kohottava ja voimauttava kokemus. Se kasvaa voimakkaaksi kuvaukseksi inhimillisyydestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea ihmisestä ja läsnäolon voimasta.
Abramović ei pelkää katsojaansa, mutta hänen rohkeutensa ei uhkaa hänestä huokuvaa hienovireistä herkkyyttä ja lämpöä, mikä lienee juuri hänen karismansa salaisuus.
Dokumentin aikana on kiehtovaa seurata, millaisia reaktioita hänen teoksensa herättävät katsojissa. Usein niissä sekoittuu tarve nähdä ja tulla nähdyksi. Yksityinen ja julkinen kohtaavat. Jollain tavoin katsojien reaktiot kohottavat Marinan sekä eräänlaiseksi performanssitaiteen rocktähdeksi että pyhimykseksi. Hän on hahmo, joka on samanaikaisesti meitä lähellä ja silti jollain tavoin ulottumattomissamme.
The Artist Is Present on tärkeä dokumentti. Se vei ainakin minut sen äärelle, mitä on olla olemassa ja läsnä kokonaisvaltaisella, raa’allakin tavalla. Dokumentti hengittää, ja se tekee sen kiivaasti, intohimoisesti, samalla kuitenkin myös syvää rauhaa huokuen.
Abramović on läsnä: hän on tuntenut, rakastanut, uskaltanut, kärsinyt, selviytynyt. Hän on altis katseellemme ja sydämillemme.
En tahdo kertoa dokumentista liikaa, koska en tahdo sekoittaa enempää omaa tulkintaani sen ensi kertaa näkevän katsojan ainutlaatuiseen tapaan nähdä Maria Abramović, katsoa häntä omalla vuorollaan silmiin.
Eija Maria
LA 26.01. klo 14:15, Maxim 2.
Which Way Home
(Yhdysvallat 2009)
O: Rebecca Cammisa
Tälläkin hetkellä Meksikon halki jyskyttää hirviöiksi kutsuttuja tavarajunia, joiden katoilla istuu yksinäisiä lapsia vaarallisella matkalla kohti Yhdysvaltoja.
Jotta selviäisi hengissä perille, pitää kasvaa hetkessä aikuiseksi ja tehdä fiksuja päätöksiä. Salakuljettajat raiskaavat lapsia tai hylkäävät heitä autiomaahan, ja junan katolta voi tipahtaa, jos leikki yltyy rajuksi.
Kuuden vuoden ajan ohjaaja Rebecca Cammisa seurasi kuvausryhmänsä kanssa pieniä laittomia siirtolaisia keskellä salakuljettajien, jengiläisten ja korruptoituneiden virkamiesten maailmaa. He matkasivat lasten vanavedessä ränsistyneillä rautatieasemilla, junissa ja pidätyskeskuksissa, jonne matka usein katkeaa.
Lapset lähetetään hengenvaaralliselle matkalle eri syistä, mutta kaiken takana on äärimmäinen köyhyys.
Which Way Home jos mikä on tärkeä puheenvuoro. Syvän inhimillinen dokumentti välttää taidokkaasti sosiaalipornouden ja saarnaamisen. Lapset ja heidät matkaan sysänneet vanhemmat kertovat itse tarinansa, joita ei tuomita tai analysoida.
Näillä eväillä Cammisa pääsee harvinaisen lähelle kuvattaviaan. Yksi heistä on Kevin, 14, joka matkustaa Hondurasista Meksikon kautta kohti Yhdysvaltoja. Hän haluaa löytää töitä ja lähettää rahaa Lupe-äidilleen, joka puolestaan toivoo, että joku adoptoisi pojan. Matkalla koetut julmuudet panevat Kevinin pohtimaan sitä korkeaa hintaa, jonka siirtolaiset unelmistaan maksavat.
Hirviöjunissa matkustavat myös 17-vuotias meksikolainen huumeaddikti Yurico, joka tahtoo väkivallattoman elämän ja perheen, joka rakastaisi häntä. 9-vuotiaat Olga ja Freddy Hondurasista taas etsivät vanhempiaan. Olga halajaa äitinsä luo Minnesotaan ja Freddy isänsä luokse. Moni lapsista katoaa kuvausryhmän näköpiiristä. Valtaosa jää jossain vaiheessa kiinni, muutama kuolee.
Elokuva onnistuu hienosti tavoitteessaan. Katsojan tietoisuus lasten siirtolaisuudesta lisääntyy, eikä vain siitä miten vaan myös miksi lapset haluavat lähteä.
Mikä tärkeintä, näistä lapsista tuli ainakin hetkeksi näkyviä. Dokumentin julkistamisen jälkeen moni tarjoutui adoptoimaan Kevinin Yhdysvaltoihin, ja Meksikossa hänestä tuli elävä legenda. Nyt Kevin opiskelee Yhdysvalloissa, laillisesti. Miten lie muiden käynyt?
Which Way Homea on hehkutettu parhaaksi Väli-Amerikan paperittomista siirtolaisista kertovaksi dokumenttielokuvaksi. Kansainvälistä tunnustusta on plakkarissa muun muassa Oscar-ehdokkuus vuodelta 2010.
Anna-Sofia Joro
PE 25.1. klo 20.30 Kinopalatsi 9
Tavarataivas
(Suomi 2012)
O: Petri Luukkainen
Tarvitaanko me kaikkea tätä roinaa? Näin kysyy moni ainakin siivouspäivänä. No ei tietenkään tarvita. Jotkut päätyvät radikaaleihin ratkaisuihin.
26-vuotiaan Petrin ahdistus asuntonsa täyttävää maallista mammonaa – ja hänet kolme vuotta sitten jättänyttä tyttöystävää kohtaan – kasvaa siihen pisteeseen, että mies roudaa kaiken jääkaapista moccamasteriin Vallilasta vuokraamaansa varastokoppiin.
Petrin itselleen asettamiensa sääntöjen mukaan hän saa vuoden kestävän ihmiskokeen aikana noutaa takaisin yhden tavaran päivässä. Eikä mitään uutta saa ostaa.
Ohjaaja Petri Luukkainen dokumentoi vuoden ajan arkeaan, suhdettaan tavaraan ja tavarattomuuteen sekä sitä miltä tuntuu, kun ei ole tyttöystävää. Nuori mies analysoi eloaan Erlend Loen Supernaiivin tyyliin, yksinkertaisesti ja lämpimällä ironialla.
Kuluttamisen isoja kysymyksiä Petri käsittelee arjen valuessa eteenpäin, hyvin henkilökohtaisella tasolla ja onneksi kaikenlaista saarnaamista välttäen.
Virkistävää Tavarataivaassa on että Petri, kuten kaverinsakin, ovat mukavaa väkeä. Tässä on perinteinen suomalainen mies, mutta uuden polven yksilö, joka ei räyhää ahdistustaan kännissä kuola ja vittuperkeleet suusta valuen, vaan laittaa kotiruokaa ja pohtii kaverinsa kanssa maailmanmenoa hillitysti trendibaarissa.
Ihmiset ovat kivoja toisilleen, eikä Petrin angstikaan ole itsesäälissä rypevää sorttia. Pilke pysyy silmäkulmassa ja asioille tehdään jotain.
Alastomuutta sentään näkyy. Tosin vain siksi, että Petri on varastoinut kaikki vaatteensakin ja joutuu pinkaisemaan varastolle halki talvisen Vallilan vain sanomalehti suojanaan – onneksi tuolloin ei vielä oltu siirrytty tabloidiin.
Siinä missä parin ensimmäisen tavaran kotiinpaluu luo euforiaa, jo seitsemännen esineen haettuaan Petri empii. Tarvitseeko ihminen mitään muuta? Kukaan ei töissä tiedä, onko päällä sukat ja kalsarit.
Varsinkin elokuvan alkupuolella riittää herkullista pohdintaa tavarantarpeestamme. Modernin elämän perustarvikkeet, kuten jääkaappi ja kännykkä, pistävät miehen mietteliääksi. Itse kyllä pärjäisi kuukausia ilman kännykkää ja jopa nauttisi siitä, mutta näivettyykö sosiaalinen elämä?
Kypsän sukupolven näkemyksiä Petri käy hakemassa hurmaavalta mummoltaan, jolta saakin ihan parhaat elämänohjeet. Mummo hymyilee viisaasti ja muistuttaa, että tavara on vain rekvisiittaa.
Vähitellen tavaroista siirrytään elämän olennaisuuksiin: naisiin. Tavarakapina tuppaa näivettymään sitä mukaa, kun Maija lämpenee Petrille ja ihmiskoe jää – harmillisestikin – taka-alalle. Mutta näinhän se menee monessa muussakin elämän projektissa, kun toista pukkaa päälle.
Moni nuori kaupunkilainen voinee helposti samastua Petrin kasvukertomukseen, jossa ratkaisut ovat lopulta hyvin perinteisiä. Ihmiset merkitsevät, ei tavara. Söpöä – ihan oikeasti, ilman ironiaa.
Urbaanin melankolista tunnelmaa pitää hienosti yllä saksofonisti Timo Lassyn säveltämä musiikki.
Anna-Sofia Joro
KE 23.1. klo 18.00 Bio Rex
PE 25.1. klo 20.30 Kinopalatsi 10
Adulthood
(Ranska – Belgia 2012)
O: Eve Duchemin
Sabrina tekee töitä kellon ympäri ja yrittää lukea pääsykokeisiin. Rahat on vähissä, eikä kimppakämpän remontti tunnu loppuvan. ”Odotin aikuiselämää innoissani, mutta 20-vuotiaana oleminen onkin ihan paskaa”, Sabrina toteaa kotikaupungissaan Marseillessa Välimeren rannalla.
Adulthoodin sinnikäs antisankaritar ei olekaan päässyt helpolla. Tiheät arpirivistöt käsivarsissa ja nuoren naisen vihainen katse kertovat tuskaisista kasvuajoista. Töitä Sabrina on löytänyt vain satunnaisilta siivous- ja tarjoilukeikoilta sekä strippiklubilta. Rahapulassa Sabrinalle kelpaa duuni kuin duuni, vaikka öinen tankotanssi vaativille asiakkaille ei ota sujuakseen ilman viini- tai Jack Daniels -pullollisia. Silti yksi asia tulee selväksi: huora hän ei ole.
Päivisin Sabrinan pitäisi jaksaa keskittyä opintoihin: nuoren naisen haaveena on vanhustenhoitajan työ ja säännöllinen kuukausipalkka. Sabrina ei tavoittelekaan pilvilinnoja, vaan tasaista, turvallista elämää. Määrätietoinen, fiksu ja itsellinen nuori ranskatar ansaitsisikin mahdollisuuden.
Ranskalais-belgialaisen Eve Ducheminin dokumentin lähtökohtiin samastunee moni eurooppalaisnuori. Sabrinan kämppis ja ex-poikaystävä täyttää suurimman osan ajastaan romuvarastoa muistuttavan kodin remontoinnilla ja satunnaisilla ikkunanpesuhommilla. Näkymät eivät ole hyvät, mutta nämä nuoret sinnittelevät päivästä toiseen huumorin, päihteiden ja haaveilun voimin.
Pohjimmiltaan Sabrinan kasvukipuilu ja elämän suunnan hakeminen ovat universaaleja aikuistumisen teemoja. Etelä-Euroopan kriisit alkavat jo kuitenkin näkyä näiden nuorten yhä harvemmissa ja huonommissa elämisen vaihtoehdoissa.
Itsenäistymisen vimma ja kovetettu luonne auttavat Sabrinaa jaksamaan, mutta kuinka kauan?
Sanni Koskela
KE 23.1. klo 17:00 Maxim 2
LA 26.1. klo 16:30 Kiasma
Bad Boy: High Security Cell
(Puola – Ranska 2012)
O: Janusz Mrozowski
Docpointin vieraaksi saapuva puolalaisohjaaja Janusz Mrozowski on vienyt kameran Tarnowin vankilan eristysselliin. Alle neljän neliömetrin tilassa on istunut jo kahden vuoden ajan 28-vuotias Damian Norek. Aseellisista ryöstöistä noin kymmeneksi vuodeksi vankilaan tuomittu mies kertoo kameralle elämästään ennen vankilaa, arjestaan eristyksissä sekä unelmistaan tulevaisuudesta.
Kipeimmin kalloon iskee Damianin nykytodellisuus. Hän on alati kameran valvovan silmän alla – myös runkatessaan, kuten mies itse kertoo – eikä ulkoiluaikaa ole päivässä tuntia enempää. Damianille tehdään ruumiintarkastus aina kun hän poistuu sellistä ja aina kun hän palaa sinne. Ei ihme, että vanki kertoo ensimmäisten kuukausien kuluneen raivon vallassa. Kahden vuoden jälkeen Damian osaa jo nauraa, vaikka sanojensa mukaan hänen tekisi mieli itkeä.
Kaltereiden ulkopuolelta miestä kuvaava kamera ei tunnu rikkovan yksinäisyyttä, mutta samalla se pääsee kohdettaan lähelle. Damian puhuu kameralle kuin päiväkirjalle. Hän kertoo avoimesti nuorena huvikseen harjoittamastaan väkivallasta samoin kuin unelmistaan opiskella ja perustaa perhe. Heikkoina hetkinään Damian pohtii, luiskahtaako hän sittenkin takaisin vanhaan elämään vapautuessaan.
Mrozowski tekee viisaasti keskittyessään Damianiin vankilaolojen sijaan. Hän ei päästä katsojaa helpolla, ei tyydy kauhistelemaan kaksivuotisen eristyssellirupeaman epäinhimillistä luonnetta tai kuntoutumisen mahdottomuutta yksinäisyydessä. Dokumentti saa katsojan myös asettamaan epämiellyttäviä kysymyksiä siitä, kuinka vilpitön Damian lopulta onkaan.
Elokuvan nimi Bad Boy on tahallisen yksiulotteinen leima monitahoiselle ihmiselle. Siinä missä vankilaviranomaisille kyseessä on pelkkä bad boy, paha poika, katsoja näkee myös fiksun, itsekriittisen ja unelmia hellivän miehen.
Kaisu Tervonen
TO 24.1. klo 18.30 Maxim 2
LA 27.1. klo 19.00 Maxim 2
For You Naked
(Ruotsi 2012)
O: Sara Broos
Voiko rakkaus olla päätös? Voiko se oikea löytyä valtameren takaa, vieraasta kulttuurista vailla yhteistä kieltä?
Sara Broos seuraa esikoisdokumentissaan kummisetänsä Lars Lerinin rakkauselämää. Lars ei ole mikään tavallisin kummisetä: hän on kuuluisa kuvataiteilija, jolla on alkoholistin menneisyys ja epävakaa taiteilijan mieli.
Potentiaalinen rakkaus löytyy kummemmitta ponnistuksitta netin kautta, kun brasilialainen tanssija ”Junior” on valmis matkustamaan Ruotsiin parisuhteen toivossa. Juniorin suhteen Lars vaikuttaa paitsi innokkaalta myös epäilevältä: ”Voiko tällainen postimyynti-rakkaus toimia? Onko se oikein?”. Alkutapaamisten tunnelma on osin kutkuttava, osin kiusallinen. Pariskunnalla ei ole yhteistä kieltä, mutta molemmilla on suuri hinku jakaa elämänsä jonkun kanssa.
Ailahtelevainen taiteilijasielu Lars ei kuitenkaan tee dokumentista kiinnostavaa. Liikutuksen katsojassa aiheuttaa vilpitön ja ennakkoluuloton sulhoehdokas Junior, joka on rohkeana jättänyt kotimaansa antaakseen tuntemattomalle ruotsalaismiehelle mahdollisuuden. Avoimen ja mutkattoman Juniorin ansiosta jännitys muuttuu pian romantiikaksi, mutta konflikteilta ei vältytä.
Larsille ilmeisesti läheinen kummityttö Broos pääsee liki kohteitansa konstailemattomassa ohjauksessaan ja onnistuu tallentamaan miehet haavoittuvimmillaan ja herkimmillään. Autenttisessa parisuhdekuvauksessa saavat sijaa myös arjen leikittely ja huumori.
Broosin käsivarakameralla kuvattu Ruotsin harmaa maaseutu ei ehkä ole esteetikkojen mieleen, mutta visuaalisesti yhtään kauniimpi toteutus olisi karamellisoinut kokonaisuuden.
For You Naked kertoo rakkaustarinan, joka ei ehkä loppujen lopuksi olekaan niin erikoinen: eikös vastakohtien sanota vetävän toisiaan puoleensa?
Sanni Koskela
TI 22.1. klo 20:00 Kinopalatsi 5
TO 24.1. klo 18:00 Bio Rex
In-between Days
(Dui Dhuranir Golpo, Intia 2012)
O: Sankhajit Biswas
Bubai ja Chijanrit ovat kalkuttalaisia lapsuudenystäviä. Heitä yhdistää myös transsukupuolisuus. Tunnin mittainen In-between days kuvaa päähenkilöidensä kautta transsukupuolisten mahdollisuuksia Intiassa. 16-vuotiaalla Bubailla on ongelmia perheensä kanssa ja hän tekee vaarallista työtä häätanssijana, kun taas paria vuotta vanhempi Chiranrit, perheen ainoa lapsi, saa lämpimän kohtelun. Myös työrintamalla aukeaa ovia.
Intiassa usein sosiaalisen hylkiön asemassa olevat transsukupuoliset eli hijrat ovat hiljattain alkaneet vaatia lainvoimaista asemaa yhteisössään. Myös Bubai ja Chijanrit työskentelevät organisaatiolle, joka puhuu seksuaalisten vähemmistöjen puolesta. Sen kummemmin Sankhajit Biswasin dokumenttissa ei kuitenkaan hijra–perinnettä tai viimeaikaisia uudistusvaatimuksia avata.
In-between days on todistusvoimaisempi kertoessaan Bubain ja Chijanritin ystävyyden heittelyistä.
Nuorten hijroren ystävyys muistuttaa kuoppineen kaikkineen hiukan teinisaippuaa. Chijanritia ärsyttää, kun Bubai leveilee poikaystävällään ja Bubaita kismittää, kun Chijanritista tulee hänen pomonsa. Ystävyysdraama täyttää kuitenkin tarkoituksensa; se näyttää että intialaisen hijran sydän sykkii kuten suomalaisen katsojankin.
Kaisu Tervonen
Ke 23.1. klo 15.00 Maxim 2
La 26.1. klo 13.00 Maxim 2
Sarah Palin: You Betcha!
(USA 2011)
O: Nick Broomfield, Joan Churchill
Nick Broomfield palaa Sarah Palin -dokumentillaan siihen tekotapaan, mistä hänet opittiin tuntemaan: kyselemään dokumenttinsa kohdehenkilöiltä naivilta vaikuttavia peruskysymyksiä ja tekemään näiden olon tukalaksi. Katsoja voi itse päätellä, onko kyse aidosta halusta olla kiva kaikille totuuden nimissä vai ajaa haastateltava niin äärirajoille, että tämä napsahtaa pahemman kerran kameran surratessa.
Broomfield ei epäröi olla itse mukana elokuvissaan ja näyttää naamaansa silloinkin, kun se ei ole erityisen kiinnostavaa. Uuden egoistisen dokumenttisuuntauksen edustaja tuntuu harvoin olevan edes tietoinen näkyvyydestään.
Yhdysvaltojen varapresidentiksi hamunneen alaskalaisen Sarah Palinin muistaa ja tuntee jokainen. Tai tunteekohan sittenkään. Kaiken julkisuuspöhnän alle ei ole kukaan edes yrittänyt kurkistaa, koska todennäköisesti se on Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa todella vaikeaa. Vaaditaan ulkopuolinen, britti, joka lähtee Channel 4:n mandaattia liehutellen kohti Alaskan Wasillaa ja joka vaikuttaa uskovansa vilpittömästi löytävänsä Sarah Palinin, ihmisen, tämän kotikaupungista ja tuttavien haastattelujen lomasta.
Ensimmmäiset kontaktit ovatkin positiivisia: Broomfield pääsee juttusille Palinin vanhempien, Heathin pariskunnan kanssa. Näistä mökkimäisessä asumuksessa puhelevista kylmän selviytyjistä välittyy ihan normaalien, tyttärestään ylpeitä olevien vanhempien kuva. Mutta elokuvaa on kulunut vasta parikymmentä minuttia, jos sitäkään.
Wasillan asukkaista kukaan ei oikein halua puhua Palinista. Ne, jotka haluavat, eivät tykkää kaupungin kultatytöstä, entisestä kaupunginvaltuutetusta ja pormestarista. Haastatteluissa on ikävä sävy, kun Palinin menneisyydestä puhuvat petetty kollega, kilpailija tai ystävä toisensa jälkeen. Haastatteluissa kuuluu puhdas katkeruus, eikä Broomfield edes yritä kitkeä sitä pois. Sen sijaan hän yrittää, ainakin lopullisen leikkausversion mukaan, etsiä ihmisiä, jotka eivät nimittelisi Palinia peluriksi, petturiksi tai vainoharhaiseksi. Se osoittautuu sangen hankalaksi syystä, jossa on amerikkalaisen perinteen mukaan uskonnollisen salaliittoteorian piirteitä. Kertoohan toki sekin jotain, että ainoa lukiokaveri, joka suostuu puhumaan Palinista, asuu toisella puolella maailmaa, Egyptissä.
Elokuvan nimi tulee Palinin omista sanoista, kun Broomfield ensimmäisen kerran pyytää tältä kirjansigneerauksen yhteydessä haastattelua dokumentiin. ”I betcha I can do that”, vastaa aidon lämpimän oloinen Palin. Mutta kun tulee aika lunastaa lupaus ja Broomfield ryhtyy järjestelemään asioita Palinin pr-ihmisen kanssa, hiipii mieleen ”betcha”:n sijaan ”bitch”. Palin ei suostu haastatteluun, koska kuulemma Broomfield on tarkoituksella haastatellut ihmisiä, jotka vihaavat Palinia. Katsoja ei voi olla hörähtelemättä ääneen.
Dokumentti on julkaistu 2011, vuotta ennen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja. Broomfield jää leikittelemään ajatuksella mitä tapahtuisi, jos Palin lähtisi haastamaan istuvaa presidenttiä Barack Obamaa. Yhdelläkään wasillalaisella ei ole kannustavaa sanottavaa aiheeseen. ”If you’re around her, watch out!”, varoittaa Palinin entinen alainen, joka luokittelee ex-pomonsa sosiopaatiksi.
Johanna Siik
PE 25.1. klo 18.30 Kiasma
SU 27.1. klo 13.00 Maxim 2