Teksti ja kuvat: Laura Rantanen ja Paula Ojanen
Kaksi varhaiskeski-ikäänsä syleilevää Sylvin toimittajaa lähti etsimään joulumieltä Jari Sillanpään Ho-Ho-Ho -konsertista. Järjestyksenvalvoja joutui puuttumaan illan kulkuun, eikä eritejutuiltakaan vältytty.
RANTANEN:
”Hei, haluatteko nähdä jotain vitun kuvottavaa?”, noin 35-vuotias maiharitakkinen mies kysyy kovalla äänellä 7B-raitiovaunussa matkalla Vallilasta Messukeskuksen suuntaan. Hänen mustaan huppariin pukeutunut ystävänsä kääntää päänsä hitaasti meitä kohti. Molemmat juovat tölkkiolutta.
”Ei, kiitos kysymästä, ei todellakaan”, vastaamme yhteen ääneen. Käytävän toisella puolella yksin matkustava mies haukkaa muovikelmuun pakattua sämpylää, hörppää karpalolonkeroa ja vastaa sammaltaen puhelimeen.
Maiharitakki kertoo syöneensä juuri oksennustaan, ja analysoi kokemustaan. Pyydän Ojasta puhumaan mitä tahansa, jotta välttyisin kuulemasta. Voin pahoin. Maiharitakki ja hupparikaveri alkavat röyhtäillä kilpaa omituisen…kurlaavalla soundilla.
”Niin tämä on sitten tosiaan Sillanpään joulukiertueen viimeinen show”, Ojanen aloittaa reippaasti. Pyydän häntä ottamaan valokuvan raitiovaunusta. Niin, ettei oksennus lattialla kuitenkaan näkyisi.
”Mitä sä otat valokuvia vitun sporasta? Ottaisit mieluummin siitä, kun syön oksennusta!”, uusi ystävämme puuttuu tilanteeseen.
Ojanen kertoo odottavansa, että Siltsu nostaa hänet suosta. Kun nousemme ylös lähteäksemme ulos, kuulen maiharitakin raportoivan ystävälleen, miten joutui taas panemaan Saaraa. Vaikenemme molemmat hetkeksi myötätunnosta Saaraa kohtaan.
Minun oli tarkoitus kirjoittaa raitiovaunumatkalla muistiin odotuksiani illan konsertista. Kuten saada selville miksi niin moni sekoaa Sillanpäästä. En ole koskaan nähnyt Jari Sillanpäätä lavalla, ja jääkiekkohallissa olen nähnyt bändejä Haaviston vaalikampanjakeikkaa aiemmin viimeksi 90-luvun alussa, kun Vanilla Ice kävi Turussa. Tämä ei alkanut ihan odotetusti.
OJANEN:
Jari Sillanpää tuo jostain syystä mieleeni 90-luvun alun ja Lost & Foundin alakerran, viattoman nuoruuden ajan. Hartwall Areenalle valuva yleisö ei tuo. Yllätyn, että yleisössä on melko paljon pari-kolmekymppisiä, mutta pääosin katsojat ovat pikkujouluporukoita maakunnista. Tai ainakin he näyttävät siltä.
Meitä on täällä 6000. Katsomo on puolillaan, mutta tunnelma on täysi. Sillanpäätä on fiittaamassa vanhat kunnon gay-ikonit; Laura Voutilainen ja Vicky Rosti. Keikka alkaa täsmällisesti. Kompastelemme pimeässä paikalle. Matkalla piti tarkastaa, missä Areenan baarit ovat.
Olen aina vähän pelännyt Voutilaista. Nyt muistan miksi. Reisilihakset. Valtavat reisilihakset. En haluaisi kohdata niitä pimeällä kujalla. Voutilainen ei oikein muutenkaan sytytä. Esiintyminen on erittäin ammattimaista, tarkan teatraalista, mutta lavalta puuttuu se rento staran aura, joka kimaltaa suoraan sydämiimme, kun Vicky Rosti saapuu.
RANTANEN:
Ei ole helppo avata iltaa, kun yleisö on saapunut paikalle Sillanpään takia. Voutilainen on hiukan jäykkä. ”Mites naispuoliset, eikö me olla ihania tänään?”, hän lämmittelee yleisöä. Vieressäni miespari hymyilee varovasti toisilleen.
Sitten Virve Rosti saapuu lavalle Voutilaisen taakse, ja räjäyttää pankin. Oon voimissain lähtee komeasti, Rostin tukka on punaisempi kuin koskaan, ja hän punnertaa kultaisissa glitter-trikoissaan yhdellä jalalla. Yleisö alkaa herätä eloon. Chicagon kertosäkeessä laulamme Ojasen kanssa jo mukana. Rosti on täyttä tunnetta ja enemmän elossa kuin kymmeniä vuosia nuorempi Voutilainen.
Kuulemme Rostin Mitä pidit?-biisin ensimmäistä kertaa ja liikutumme. Hieno nainen, hieno biisi. Tämä on menoa.
OJANEN:
Rostin esityksen aikana kuulen, kuinka Rantanen kiljahtaa vieressä jotenkin alkueläinmäisesti ja kynsii lattiaa. Haluaisi tanssia. Minä en vielä tohdi, vaikka olenkin myytyä naista. Tauolla jään jalkoihin koska olen vielä äimänä. Rantanen on vanhana seurapiiritoimittajana täysin tilanteen tasalla ja minua jo 100 metriä edellä, kun kompastelen mummojen alta baarin suuntaan.
Sillanpään pikkujoulushow’hun saapuneet suomalaiset juoksevat permannolta virvokkeille. Rantanen huutaa perääni platoonmaisesti: ”Äkkiiiiiiiiii!” En ymmärrä miksi, ennen kuin näen baarijonot. Rantanen on pelastanut meidät varmalta areena-kuolemalta. Ensi tauolla osaan olla jo valmiina.
Tauon jälkeen lavalle tulee Jari. Ja meiltä lähtee lähes taju.
RANTANEN:
Ensin näemme hänen päänsä videolla. Se iskee silmää ja lopulta…räjähtää. Cheekin Liekeissä aloittaa illan päätähden setin, enkä enää voi pidätellä; huomaan tanssivani villisti keskikäytävällä.
”Käytävällä ei saa tanssii!” Jostain on sännännyt luoksemme hätääntynyt järjestyksenvalvoja. Pikkujoulukliimaksiani oli ehtinyt kulua ehkä kaksi minuuttia. Rikoimme tietämättämme sääntöjä, mutta oli se sen arvoista!
”Tää on mun show!”, Sillanpää kujeilee lavalla, ja saa jonkun yleisöstä pyytämään, että Sillanpää riisuisi vaatteensa pois. Rakkaudella merkitty mies alkaa. Ja päättyy. Ja me laulamme mukana, vaikka kuulemme kappaleet ensimmäistä kertaa. Juuri se on hienoa. Täällä sitä ollaan yhtenä 6000:n jäsenen perheenä vähän Siltsua kuuntelemassa.
OJANEN:
En tiedä miksi, mutta yhtäkkiä huomaan kyynelien kastelevan kasvoni. Ehkä syynä on ristiriita Sillanpään pakotetun viattomasta naapurinpojan imagosta tähän hetkeen, kun hän laulaa Paula Vesalan sanoittaman hienon Muuri-kappaleen. Mikä matka! Mikä rohkeus! Olen täysin esityksen vallassa. Mutten sentään niin täysin, ettenkö ymmärtäisi ottaa yhtä itkuselfietä.
”Jos tänään meidät kirjoista pyyhitään, se ei muuta mitään, meitä nousee tuhat seuraavaa”, laulamme huulet väpättäen mukana.
RANTANEN: Muuri kertoo kansannousuista ja vähemmistöjen oikeuksista. Illan ensimmäinen yhteiskunnallinen kannanotto! Liikutun. Mutten ihan niin voimallisesti kuin vieressäni kyyneleistä naamaansa valokuvaava Ojanen. Kappale on oikeasti hieno.
”Jos mä en jäisi kertomaan, eikä kukaan kuulemaan, se on tuuli joka huutaa. Käykää läpi vallan linnojen tänä yönä laulaen, tämä muuri piti murtaa.”
Osaisinpa vislata. Juuri kun alan miettiä, että kuinka Sillanpään joulukonserttiin saapuneet eläkeläiset suhtautuvat ehkä yllätyksenä tulevaan poliittiseen sanomaan, vaihtaa Siltsu Satulinnaan. Turvallista Sillanpäätä. Naiset takanani laulavat ensimmäistä kertaa illan aikana ääneen, ehkä helpotuksesta.
Kuulemme vielä monta hyvää esitystä, Sillanpään kertoman homovitsin (mitä tarkoittaa HO-HO-HO? Yksi homo ja kaksi horoa, tietty!), Sillanpään flirttailua yleisölle (”Mä oon sinkku. Tai silleen vaihtelevasti”) ja toisen puoliajan jälkeen niitä joululaulujakin, joita moni on tänään tullut kuuntelemaan. Mutta en meinaa päästä yli Muuri-kappaleesta. Se oli vaikuttava ja tyylikäs veto saatesanoineen kaikkineen.
Pari kertaa illan aikana Jari vain seisoo lavalla hiljaa paikoillaan, ottamassa vastaan yleisön palvontaa. Hän kiusoittelee yleisöä ja apua…demoaa itseään vanhana pappana ja kertoo kakkavitsejä, eikö eritteistä jo saatu tarpeeksi yhdelle illalle. Valotaululla vilkkuu teksti: ”Siltzu bitch!”
”Tää Sillanpään keikka, tää on tosi gay. Onko tää aina ollut tällaista?”, Ojanen kysyy ihailevalla äänensävyllä.
En osaa vastata, tämä on eka kertani. Jos keski-ikä on tätä, niin haluan sitä lisää!
OJANEN:
Poistumme taktisesti juuri ennen keikan loppua, mutta discotahdit vetävät meidät areenan piippuhyllylle takaisin kuin merivirta. Kolmikko laulaa lopuksi komean potpurin hienoista euroviisuista. Sillanpään Takes 2 to Tango, Voutilaisen Addicted to you ja Rostin Sata salamaa ovat biisejä, joihin tarvitaan kunnon pyrotekniikka ja sitä tarjoillaankin roimalla kädellä. Annamme lopultakin Rantasen kanssa palaa ja tanssimme katsomossa niin villisti kuin aikuinen nainen vain voi. Lähtiessä tekisi mieli käydä kirjoittamassa vessan seinään: “Siltzu 4ever!”
RANTANEN:
P.S. Viimeisellä kolmanneksella Laura Voutilainen oli lämmennyt ja lauloi mm. biisin Ave Maria niin upeasti, että sellaista vetoa pääsee ihminen harvoin kuulemaan. Alun jäykkyys on tiessään. Jopa Ojanen myöntää muuttaneensa käsityksensä Voutilaisesta esiintyjänä, ja se on paljon se.
