Edvard Munch – Elämän tanssi
Didrichsenin taidemuseo 1.2.2015 asti
Avoinna ti–su klo 11–18
Munchin retrospektiivinen näyttely on harvinaista herkkua.
Harvoin suomalaisessa taidemuseossa tarvitsee kulkea läpivalaisuun kuin lentokentällä. Kävijät joutuvat myös jättämään reput ja kookkaat käsilaukut lukolliseen tallelokeroon.
Didrichsenin taidemuseossa parveilee uteliaita katsojia tungokseksi asti norjalaisen Edvard Munchin (1863–1944) retrospektiivisessä näyttelyssä. Esillä on Pohjoismaiden tunnetuimman kuvataiteilijan öljyvärimaalauksia ja grafiikkaa. Ekspressionistiset mestariteokset ovat joutuneet Norjassa välillä varkaiden haltuun, mikä selittää tiukat turvatoimet.
Munchin taidetta ei ole nähty yksityisnäyttelyssä Suomessa viiteentoista vuoteen. Tämä näyttely on kymmenen vuoden neuvottelujen tulos. Sen ytimenä on norjalaisen pörssimeklarin ja taiteenkeräilijän Rolf Stenersenin (1899–1978) öljyvärimaalausten kokoelma, joka on tavallisesti esillä Norjan Munch-museossa.
Tyyli ja aiheet jaksavat kiehtoa
Munchin kuuluisimman teoksen, Huudon, kaksi maalattua versiota (1893 ja 1910) pysyvät visusti kotimaassaan, mutta Didrichsenin taidemuseossa on esillä siitä litografia (1895). Yhteensä Munch teki Huudosta 150 versiota.
Huuto on ikoni, joka on tuotteistettu lukuisiin matkamuistoihin avaimenperistä kiljuviin pehmoleluihin. Harva kuitenkaan tulee ajatelleeksi, ettei Huudon aiheena ole ilonhihkaisu, vaan teos kuvaa eksistentiaalista ahdistusta.
Hahmon on tulkittu joko peittävän korvansa kuulemiltaan huudoilta tai huutavan itse. Kuva on kuin painajaisesta, jossa huutajan suusta ei tulekaan ääntä. Teos on paradoksi, koska siinä yritetään maalata ääni. Kerrotaan, että ennen Huudon maalaamista Munch oli nähnyt Pariisissa museossa perulaisen muumion, jota hänen hahmonsa muistuttaa.
Erittäin tyylitellyn ja muiden aikalaistaiteilijoiden maalaustavasta poikkeavan ihmishahmon voi nähdä myös psykologisena omakuvana. Munchilla oli elämänsä aikana muutamia hermoromahduksia. Näyttelyssä on esillä maalaukseen liittyvä Munchin kirjoittama runo, jossa hän kertoo olleensa ahdistuneena kävelyllä Oslon lähellä Ekebergissä ja tunteneensa kuin luonto olisi kirkunut. Hänen ystävänsä oli vähän aikaa aikaisemmin ampunut itsensä kyseisessä maisemassa.
Maalaus Sairas lapsi (1886) puolestaan aiheutti Oslossa esillä ollessaan aikalaisissa vastalauseiden ryöpyn, sillä osa katsojista ei voinut ymmärtää Munchin maalaustyylin viimeistelemättömyyttä. Yleisö ihmetteli, miksi näyttelyyn on tuotu keskeneräinen teos.
Sairas lapsi on esillä Didrichsenin taidemuseossakin, eikä se hätkähdytä samalla tavalla nykykatsojaa, paitsi koskettavalla tunnelmallaan. Sängyssä makaa kalpea, punahiuksinen tyttö, joka elää viimeisiä päiviään. Tyttö esittää Munchin vuotta vanhempaa, rakasta isosiskoa Sophieta, joka kuoli tuberkuloosiin 14-vuotiaana.
Traumaattinen suhde naisiin näkyy
Munch syntyi keskiluokkaiseen perheeseen, ja hänen lapsuutensa oli onneton. Äidin kuoleman jälkeen päävastuu lapsista oli konservatiivisella, kiivaan uskonnollisella lääkäri-isällä. Lopetettuaan isänsä mieliksi aloittamansa insinööriopinnot Munch lähti opiskelemaan piirtämistä Kristianiaan 16-vuotiaana, mutta matkusti vasta 1885 Pariisiin maalaamaan pidemmäksi aikaa. Ranskassa ja Saksassa Munchin taiteen arvo ymmärrettiin nopeasti, ja Berliinissä ollessaan Munch liittyi skandinaaviseen taiteilijaryhmään nimeltä Zum schwarzen Ferkel, jonka jäsenillä oli vähättelevä suhde naisiin. Munchille naiset olivat joko madonnia tai huoria.
Didrichsenin museossa on esimerkiksi esillä maalaus, jossa nainen halaa murheen murtamaa miestä ja näyttää antavan lohduttavan suukon miehen niskaan. Teoksen alkuperäinen nimi oli Rakastavaiset (1893). Kun yksi berliiniläisen taideryhmän jäsenistä näki taulun, hän näki naisen imevän elinvoimaa miehestä ja pitävän miestä ansassa. Munch muutti taulun nimeksi Vampyyri.
Munchilla oli tarve korostaa miehisyyttä, mitä edustaa esimerkiksi hänen suurikokoinen taulunsa Kylpevät miehet (1907–1908), joka kuuluu Ateneumin taidemuseon kokoelmiin. Klassisessa maalaustaiteessa on totuttu näkemään malleina alastomia naisia, joten Munchin riisuutuneet, häpeilemättömästi suoraan edestäpäin kuvatut mieshahmot tuntuvat ainakin minusta raikkaalta tuulahdukselta taidemaailmassa.
Tanssin tuskalliset askeleet
Näyttely on saanut nimensä vuoden 1921 maalauksesta Elämän tanssi, joka kuvaa tulkintojen mukaan naiseutta ja seksuaalisuutta. Kookkaassa taulussa kuvataan tansseja merenrannalla kesäyönä. Taka-alalla näkyy juhlivia ihmisiä. Etualalla seisoo kolme naishahmoa.
Vasemmassa reunassa oleva valkopukuinen, vaaleahiuksinen ja hymyilevä nuori nainen edustaa viattomuutta. Tyttö tahtoo malttamattomana päästä mukaan tanssimaan. Oikeassa reunassa on mustahiuksinen ja mustapukuinen vakava nainen, joka symboloi surua ja mustasukkaisuutta. Naisen kasvot kuulemma muistuttavat varakasta norjalaista Tulla Larsenia, jonka kanssa Munchilla oli Berliinissä neljän vuoden ajan humalaiseen ampumisvälikohtaukseen päättynyt on–off-suhde. Munch maalasi taulun heidän lopullisen eronsa jälkeen. On tulkittu, että valkopukuinen nainen edustaa Larsenin toista, iloista puolta.
Keskellä kuvaa on punapukuinen ja punahiuksinen nainen, joka edustaa aistillisuutta. Hänen kasvonsa muistuttavat norjalaista Milly Thaulowia, Munchin ensimmäistä suurta rakkautta. Munch on maalannut itsensä seisomaan punapukuisen naisen viereen. Kummankin hahmon silmät ovat kuitenkin tummat kuopat kasvoissa kuin pääkallolla. Punapukuisen naisen ilme on murheellinen eikä pari katso toisiinsa. Taulusta on olemassa Oslon Munch-museossa myöhäisempi versio (1925–1929), jossa mies ja punapukuinen nainen tanssivat yhdessä katsoen toisiaan silmiin.
Munchilla oli pessimistinen käsitys parisuhteista. Hänellä oli elämänsä aikana lukuisia naissuhteita, mutta hän ei sitoutunut kehenkään, vaan valitsi aina taiteen ennen rakkautta.
Museon yläkerrassa on vielä esillä kolmisenkymmentä Munchin öljyvärimaalausta ja alakerrassa parikymmentä grafiikkateosta. Monen mielestä grafiikat ovat Munchin parhaita töitä. Niissä hän käsittelee suuria tunteita ja vahvoja teemoja: rakkautta, surua ja kuolemaa. Esillä ovat esimerkiksi teokset Nainen ja rintaneula (1903), Omakuva luurankokäden kanssa (1898), Krapula (1895), Kuoleman suudelma (1899) ja Mustasukkaisuus (1896).
Peruskorjauksen takia vuoden ajan suljettuna ollut Didrichsenin museo avattiin jälleen kesäkuussa. Kuusisaaressa merenrannalla sijaitsevan museon veistospuistoa ja elämyspolkua voi ihailla ilman sisäänpääsylippuakin.
Kuvat: ©Munchmuseet/Munch-Ellingsen-Gruppen/KUVASTO 2014
Lähteet:
Didrichsenin museon opastus
The Private Life of Masterpiece -dokumenttisarja
National Gallery of Victoria: Edvard Munch – Education Resource
Munch Museet: Edward Munch’s Writings
Tidsskriftet