Galtbystä länteen | Sylvi

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos 2013
350 s.

 star-2721092star-2721092star-2721092star-2721092 

Saaristo soi julmana ja kauniina.

Leena Parkkisen toinen romaani sijoittuu Korppoon takaiselle saarelle, kevään herättelemään Turun saaristoon. Kirjaa on hyvä lukea paikan päällä, itse nautin sen tunnelmasta Houtskärin saaressa, joka sijaitsee myös – Galtbystä länteen.

Fiilistelypaikan valinta toimiikin mainiosti, Parkkisen maalaama karunkaunis saaristo tihkuu kirjan läpi niin henkilöiden motiiveissa kuin luonteessa. Kyseessä on rikostarinan ohueen varjoon rakennettu kertomus saaren suljetusta todellisuudesta, herkän mielen särkymisestä ja menneisyyden varjoista. Genrejen ja rytmin vaihtelu onkin romaanille tyypillistä, mikä luo kerrontaan hivenen epätasaisen tunnelman, mutta toisaalta virkeän imun.

Tarinan lähtökohta, bensa-aseman ryöstö, jonka seurauksena vanharouva Karen ja raskaana oleva teini Azar päätyvät yhteiselle pakomatkalle kohti saaristoa, muistuttaa amerikkalaista indieleffaa – juuri sellaista mukavan nuhjuista, jossa epätodennäköiset henkilöt kohtaavat ja tarina kuljettaa heitä hetken. Jostain syystä kerronta avautuu minulle elokuvallisena läpi kirjan, mikä ei ole lainkaan huono asia; se tuo tarinaan kepeyttä ja vaivattomuutta. Parkkinenhan on muuten opiskellut elokuvakäsikirjoittamista.

Tarina kulkee kolmella eri tasolla, nykyhetkessä ja saaristossa sotaa ennen ja jälkeen. Omassa elämässään umpikujassa oleva iranilais-suomalainen Azar peilaantuu Karenin nuoruuden kuviin. Pidätetyn seksuaalisuuden ja tukahduttavan kyläyhteisön vangitseman nuoren naisen ainoa toivo ja sielunkumppani on isoveli Sebastian. Sisarusten suhteeseen kiteytyy tarinan todellinen salaisuus, vaikka näyttämölle ilmaantuu myös ruumis, itsemurha ja kielletyt tunteet.

Parkkisen henkilöhahmot ovat synkkiä ja viehättäviä – Karen muistuttaa sinnikkyydessään ja ehdottomassa tyylikkyydessään juuri sellaista ulkosaariston luotoa, jonka linjat ja värit vain kirkastuvat mitä enemmän tuulee ja sataa. Azarin tarina kertoo taas yhdenlaisesta ulkopuolisuudesta ja selviytymisestä. Pidän kirjoista, jonka ihmiset ovat omanlaisiaan, uskottavia, tutustumisen arvoisia. Parkkisen ihmiset ovat tällaisia, eikä itse kertomuskaan ole lainkaan hassumpi, loppupuolen kummallista takaa-ajokohtausta lukuun ottamatta. Kirjassa soi saariston julmuus ja kauneus sekä ajan vain hiukan pyöreämmäksi hioma kosto. Pidin.