Playground
Julkaisu: 23.5.2012
Toukokuun kotimainen turhakejulkaisu.
Miten tämän nyt kauniisti sanoisi: Verse Drama on hirvittävän tylsä levy. Turkulaisen Grandevillen ”kaksi vuotta hiotun” debyyttilevyn unohtaa äärimmäisen helposti soimaan taustalle, sillä vaikka sitä kuinka hyvällä tahdolla yrittäisi kuunnella, ei levyllä ole mitään tarttumapintaa. Tätäkin kritiikillistä avautumista pohtiessani ehdin aloittaa Verse Draman kuuntelun alusta kolmesti. Kolmannella kerralla hyppäsin lähinnä keskittymiskykyyni turhautuneena suoraan kakkosbiisiin, joka sattuu myös olemaan levyltä ensimmäisenä lohkaistu sinkku Mayflower.
Kylläpäs kuulostaakin tutulta. Olin ihan varma, että laitteeseen oli jäänyt edellisenä viikonloppuna fiilistelmäni Lemonatorin The Waltz vuodelta 2000 ja etenkin sen täpäkästi eteenpäin jyräävä California. Mutta ei, Grandeville soittaa omaa biisiään ja siirtyy kepeän tuntuisesti Lemonator-junasta melkein samoille raiteille kuin joensuulainen Pool lupaavien EP-julkaisujensa kanssa niinikään 2000-luvun taitteessa.
Seuraa tylsähkö välikappale Heather ja sen jälkeen pakollinen hiturihko ujellus Walking On The Rails, joka viimeistään paljastaa, ettei laulajalla sittenkään ole tarpeeksi ytyä (tai persoonaa) tulkita massiiviseksi tarkoitettua englanniksi esitettyä poprockia. Tahtoa selvästikin on ja kova hinku esittää omia sävellyksiä ja sovituksia, jotka aiheuttavat gourmeettisen pettymyksen samaan tapaan kuin synttärikakun keskelle lätkäisty geneerinen sokerimassasta prässätty pastellisen haalea koristelaatta.
Loput levystä voisi käydä läpi samaan tapaan, mutta kun mitään uutta ei tarjoilla missään vaiheessa, loppuu sanottavakin. Jaa niin paitsi että: se varsinainen hitura pariinnojailuosuus, Speeding Train, kuullaan kolmanneksi viimeisenä. Totuuden nimessä sen Radioheadin tunnelmia hukkuvan lailla tavoittelevaan riparinuotiomeininkiin ei kannata ihan hirveästi odotuksia ladata. Samalla tavalla lamaantunutta kuuntelijaa ärsyttää trendikkäästi funk-soundin kanssa flirttaileva Snakes, joka tuntuu eksyneen aivan väärälle julkaisukokonaisuudelle kertakaikkiaan.
Verse Draman kuuntelu on masentava kokemus, koska mainostekstin perusteella sen pitäisi sisältää täsmälleen sellaista musiikkia, josta minä pidän. Ajoittain olen sataprosenttisen varma, että kuuntelen cover-potpuria 90-luvun loppumetrien power pop -bändeistä, mutta kyllä jokainen biisi on Grandevillen omaksi merkitty.
Mutta ettei kellekään jäisi avautumisestani liian paha mieli, niin objektiivisesti sanottakoon, että on Verse Drama ”ihan kiva” esikoislevyksi. Se on vain julkaistu 15 vuotta liian myöhään. Kuuntelijana tilannetta ei tosin voi edes harmitella, koska kyllä pop-muusikoiden pitäisi jotenkin oman alansa historia tuntea. Vai pitäisikö? Ehkäpä ei. Ehkä juuri lähihistorian kategorinen unohtaminen ja uudelleen keksiminen on lopulta soittolistapoppareiden elinehto.
Jaa:
