(USA 2016)
O: Theodore Melfi
N: Taraji P. Henson, Octavia Spencer, Janelle Monáe, Kevin Costner, Jim Parsons, Kirsten Dunst
Ensi-ilta 8.3.2017
Tänä kevättalvena valkoiset heteromiehet joutuvat katselemaan peiliin urakalla, mitä elokuviin tulee. Nyt jo Oscar-skaalalla parhaaksi elokuvaksi tunnustettu Moonlight käsitteli hienovaraisesti alemman luokan mustan miehen homoseksuaalisuutta ja sen tukahduttamisen seurauksia. Hidden Figures käsittelee Kylmän sodan aikaisia NASA:n Langleyssa työskennelleitä ihmistietokoneita, jotka sattuivat olemaan afroamerikkalaisia naisia rotulakien läpäisemässä Virginian osavaltiossa.
Käsittelytavoiltaan Moonlight ja Hidden Figures ovat kaukana toisistaan. Siinä missä Moonlight on vahvasti indie-henkinen taide-elokuva, on Hidden Figures syvästi tunteisiin vetoava, välillä tihkusateen kepeä draama, joka itkettää todistetusti myös paatunutta mieskatsojaa.
DNA:n löytämisellä ja NASA:n 1960-luvun avaruusohjelmalla on yksi olennainen yhtäläisyys: ratkaisevan työn tekivät naiset, mutta miehet keräsivät kunnian. Sittemmin näiden ensimmäisen amerikkalaismiehen avaruuteen saaneiden naisten työ on tunnustettu, mutta siihen meni liki 50 vuotta.
1960-luvun alussa Yhdysvallat oli vielä syvästi segregoitunut, joten laskijanaisten ollessa pääasiassa mustaihoisia oli uralla eteneminen lähinnä vitsi. Hidden Figures keskittyy kolmeen eri uratarinaan, jotka kaikki perustuvat todellisiin ihmisiin – ja edelleen elossa olevan Katherine G. Johnsonin kohdalla ilmeisesti vielä kohtuullisen totuudenmukaisesti. Myös Dorothy Vaughanin ja Mary Jacksonin kertomukset pysyvät uskottavina, ja jälkikäteen googlailu kertoo nopeasti, että todistusaineistoa löytyy mm. Jacksonin tuomioistuimesta hakemasta opiskeluoikeudesta valkoihoisten iltakouluun.
Kaikki elokuvassa esitetty työpaikkasyrjintä näyttää ja kuulostaa tänä päivänä täysin absurdilta. Johnson (Taraji P. Henson) pääsee laskijaksi Langleyn kovimpaan tiimiin, mutta joutuu silti käymään vessassa kilometrin päässä työtiloistaan, koska lähempänä ei ole mustien naisten vesiklosettia. Vaughan (Octavia Spencer) joutuu lainaamaan kaupunginkirjastosta tarvitsemansa ohjelmointikielikirjan salaa, koska samaa kirjaa ei ole mustien puolella kirjastolla. Jackson (Janelle Monáe) ajattelee insinöörimäisemmin kuin moni muu insinööritiimistä, mutta kun nainen saavuttaa maahanmuuttajataustaisen (!) esimiehensä kannustamana ylennyskriteerit, niitä muutetaan.
Naisia suljetaan järjestelmällisesti ulkopuolelle myös salaamalla dataa, jota tarvittaisiin astronauttien elämänlankana toimivien laskelmien tarkistamiseen. Heidän pääsynsä kokouksiin on mahdotonta, koska ”naisten läsnäolosta ei ole olemassa protokollaa”. Nimet pyyhitään pois laskelmista ja uusia oivalluksia esittelevistä tiivistelmistä, sillä ”laskijoiden nimet eivät kuulu niihin”. Ja niin edelleen.
Kaikkiin näihin löytyy lopulta ratkaisu, jos ei muuten, niin perusteelliset raivarit vetämällä tai salaa opiskelemalla. Mustat naiset tajuavat itse, mikä heidän asemansa on, siispä selviytyäkseen heidän on oltava kaksinkertaisesti älykkäämpiä. Ja he ovat, nelinkertaisesti.
Hidden Figures on elokuvana hyvä esimerkki siitä, miten tehdään historiallisesti opettavainen draama suurelle yleisölle isosta yhteiskunnallisesta asiasta. Se ei vihjaile, vaan näyttää tilanteet suoraan ja vääntää rautalangasta. Tarinassa on selvät hyvikset ja stereotyyppiset pahikset, se on sopivasti ennalta-arvattava ja johtaa happy endiin. Elokuvan näyttelijäkaarti on myös huikea (ja sisältää kaksi samaa talenttia kuin Moonlight). Ajankuva on suomalaiselle yhtäaikaa tuttu ja eksoottinen, ja kyllähän 2000-luvun ihmistä kilon painoisen läppärinsä takaa huvittaa, että tutkimuskeskuksen seinä joudutaan moukaroimaan auki yhden tietokoneen tieltä.
Hidden Figures, Kylmä sota, Langley, matematiikka, rotusyrjintä, space race, sukupuolisyrjintä, tiede