(The Hobbit: The Desolation of Smaug, Uusi-Seelanti – Yhdysvallat 2013)
O: Peter Jackson
N: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Evangeline Lilly, Orlando Bloom, Lee Pace
K12
Ensi-ilta 11.12.2013
Arvostelun opetus on tämä: käy vessassa ennen näytöstä.
Olen aina pitänyt J.R.R. Tolkienin kirjoista. Taru sormusten herrasta oli ensimmäinen lukemani ”oikea” kirja ja Hobittikin taisi olla viiden ensimmäisen joukossa. Olen pitänyt myös Peter Jacksonin elokuvaversioista, joita nyt tämän kaikkein uusimman myötä on ilmestynyt yhteensä viisi.
Torstaina viides joulukuuta Helsingin Tennispalatsi-elokuvateatterin suurimmassa salissa järjestettiin elokuvan Hobitti – Smaugin autioittama maa lehdistönäytös. Se oli elokuvan ainoa lehdistönäytös. Kunkin toimittajan piti allekirjoittaa paperi, jossa sitoutui olemaan kirjoittamatta elokuvasta seuraavan kolmen vuorokauden ajan. Minä allekirjoitin sen paperin. Olin paikalla iloisena ja innokkaana, valmiina viihtymään.
No siinä elokuvassa hobitti Bilbo Reppuli, velho Gandalf ja kääpiökuningas Thorin Tammikilpi kavereineen taistelevat örkkien kanssa ja kohtaavat kaikenlaisia muitakin jännittäviä fantasiaolentoja. Esimerkiksi lohikäärmeen. Meininki on kaiken aikaa kova ja hyvä.
Join ennen pressinäytöstä yhden ison kahvin ja elokuvan ensimmäisen puolen tunnin aikana puoli litraa energiajuomaa. Toimintani johti siihen, että noin kahden tunnin kohdalla minulla oli aivan järkyttävä pissahätä. Pitkä pätkä kääpiöiden seikkaluista nauttimisesta tuhlaantui siihen, että mietin koska elokuva loppuu ja minä pääsen vessaan. Vähän ajan kuluttua aloin miettiä, kehtaisinko käydä kesken näytöksen vessassa. Lopulta miettiminen oli turhaa, sillä oli pakko mennä.
No, kun yritin palata vessasta takaisin elokuvasaliin, olivat kaikki salin ovet lukossa. Olin hieman hämmentynyt. Mikä avuksi? En kehdannut koputtaa, sillä en halunnut häiritä kollegoiden työtä. Ja toiseksi olin melko vakuuttunut, että vaikka he kuulisivatkin koputukseni, tuskin kukaan kokisi asiakseen tulla avaamaan ovea. Niinpä lopulta lähdin etsimään Tennispalatsin toisesta kerroksesta henkilökunnan edustajaa, joka voisi auttaa minua pulmassani. Etsin, ja lopulta löysin. Minut päästettiin takaisin elokuvasaliin, ja pimeässä horjuin ensimmäisen rivin istuimelle ja sain lykättyä 3D-lasit päähäni. Koko kusihätäepisodiin meni kaikkiaan noin puoli tuntia.
Ja minähän kuulun siihen noin viiden prosentin joukkoon, jotka eivät palavasta halustaan huolimatta kykene näkemään elokuvien 3D-efektejä. Aina näyttävät kaikki 3D-leffat aivan tavallisilta 2D-leffoilta. Parin vuoden ajan aina kaikissa elokuva-arvosteluissa valitin, että mikä ihme tämä 3D-hype nyt oikeasti on, kun eihän niitä efektejä edes huomaa kuin hyvällä tahdolla. Mutta sitten sain kuulla, että on olemassa tämmöinen asia kuin stereosokeus. Stereosokeus ilmenee siitä kärsivillä ihmisillä, kuten minulla ja Johnny Deppillä, käytännössä vain 3D-elokuvien kohdalla.
Nyt olen lopettanut valittamisen 3D-hypestä. Mutta olisipa kiva joskus itse päästä kokemaan, miltä se oikea 3D sitten tuntuu. Tosin tosielämähän on aivan jatkuvaa kolmedeetä, enkä minä nyt tätäkään jatkuvasti fiilistele, että onpas siistin näköistä.
Hobitti-elokuvatrilogian kaksi ensimmäistä osaa näyttävät melko muovisilta, siis epäaidoilta verrattuna esiemerkiksi Taru sormusten herrasta -leffoihin. Mutta kyllä Hobitti-sarjakin viihdyttää. Ja se lienee sarjan pääasiallinen tarkoitus, siis tietenkin voiton tahkoamisen lisäksi.
3D, Bilbo Reppuli, hobitti, Hobitti – Smaugin autioittama maa, J.R.R. Tolkien, Peter Jackson, stereosokeus, Taru sormusten herrasta, velho Gandalf