(USA 2013)
O: Joel & Ethan Coen
N: Oscar Isaac, Carey Mulligan, John Goodman, Garrett Hedlund, Justin Timberlake
K12
Ensi-ilta 28.2.2014
Tyylikäs pinta kätkee käsityksen elämästä vailla merkitystä.
Coenin veljesten elokuvia katsoessa ei aina tajua, kuinka syvällisiä ne voivat olla. Elokuvat tuntuvat usein niin vahvasti postmodernistisilta pastisseilta, että niistä ei ole helppo löytää analyyttisesti eroteltavaa sisältöä, vaikka ne ovatkin aina tyylillä tehtyjä ja täynnä sellaista elokuvallista varmuutta, josta monet voivat vain haaveilla.
Yksi Coenien elokuvien suuria teemoja on kuitenkin pyrkimysten hyödyttömyys. Barton Fink, yksi veljesten parhaita ohjaustöitä, kertoo vakuuttavasti siitä, miten taiteellinen luovuus painetaan maan rakoon ilman että sitä kukaan varsinaisesti edes yrittää. Sen temaattisena vastapuolena on gangsteritarina Miller’s Crossing (sekin mestariteos), joka kertoo yhden miehen väkivaltaisestakin pyrkimyksestä säilyttää oma henkinen vapautensa.
Vapaus ja luovuus ovat keskipisteessä myös Joel ja Ethan Coenin uudessa elokuvassa Inside Llewyn Davis, joka kertoo 1960-luvun alun epätoivoisesti uraa luovasta folk-laulajasta. Llewyn Davis (Oscar Isaac) on periaatteessa sympaattinen kaveri, joka käyttää toisia hyväkseen sitä itse tajuamatta. Hän haluaa olla vapaa ja riippumaton ja päätyy toistuvasti olemaan toisten armoilla. Hän saattaa kollegansa Jeanin (Carey Mulligan) raskaaksi, vaikka yrittää samalla pitää yllä suhteita Jeanin muusikkopoikaystävään (Justin Timberlake hauskassa roolissa). Llewyn on koditon, luuhaa toisten nurkissa ja haukkuu isäntiään sille päälle sattuessaan. Folk-keikoilla hän solvaa toisia esiintyjiä. Samalla Llewynin oma luovuus tuhoutuu.
Mutta hän ei ole tarinan ainoa hyväksikäyttäjä. Epäonninen suhde surkeaan levy-yhtiöön ei tuota kuin laatikollisen myymättömiä levyjä – loput on tuhottu. Llewyniin ystävällisesti suhtautuvat ihmiset taas ovat outoja tai typeriä. Elokuvassa ei ole montakaan myönteisesti kuvattua hahmoa.
Inside Llewyn Davis onkin Coeneille tyypillisesti noir-elokuva ilman rikosta, komedia ilman vitsejä, ahdistusta ilman vapahdusta. Katsoja huomaa nauravansa Llewynin toilailuille, mutta aivan yhtä usein nauru juuttuu kurkkuun. Coenit pelaavat todella taitavasti katsojan empatialla.
Elokuva todistaa myös sen, miten pahat teot synnyttävät kierteen. Loppu on uusi alku ja kaikki alkaa aina uudestaan. Mikään ei muutu. Aiempien sukupolvien pahat teot jatkavat elämäänsä uusissa sukupolvissa.
Inside Llewyn Davis muodostaa näin vahvan parin Coenien aiemmalle elokuvalle A Serious Manille (2009). Kummassakin näkyy vahvasti juutalaisen ajattelun kulmakiviä, kaiken toistuminen: kaikki liikkuu jatkuvasti eteenpäin, mutta palaa samalla lähtökohtaansa ja lopulta tuhoutuu, mutta alkaa aina uudestaan.
Elokuvissa näkyy myös merkityksettömien yksityiskohtien vahva merkitys. Juutalaisessa perinteessä näissä yksityiskohdissa näkyisi Jumala. Coeneilla Jumalan korvaa kokemus elämän syvästä järjettömyydestä. Inside Llewyn Davisissa tällaisia huolimattoman katsojan silkkana absurdismina pitämiä kohtauksia ovat eläin, jonka päälle Llewyn Davis melkein ajaa maantiellä, tai häntä metrossa pariin otteeseen tuijottava mies (jota muuten esittää kreditoimaton Bill Murray).
Elokuvassa vilahtaa myös rasismiteema, mutta suomennoksessa tämä on valitettavasti hukattu, kun kääntäjää ei ole huvittanut kääntää yhtä avainrepliikkiä. F. Murray Abrahamin esittämä keikkajärjestäjä sanoo Llewynille, että saadakseen keikkoja tämän pitäisi pysyä poissa auringosta, jotta iho vähän vaalenisi. Llewyn on kuitenkin niin anglosaksinen kuin vain voi olla.
Tässäkin pienessä kohtauksessa vilahtaa ilmestyksenomaisesti Coenien taiteen vaikeasti tavoitettava merkityssisältö, kokemus elämän syvästä järjettömyydestä. Ja ehkä juuri se (tai sitä vastaan kamppailu) tuottaa elämälle ainoan merkityksen ja korvaa näin Jumalan.