Kansallisooppera – Uusi Sylvi

Suomen Kansallisooppera
Ensi-ilta 4.9.2015

 star-9735566star-9735566star-9735566star-9735566star-9735566 

Oopperan kummitus jää kummittelemaan katsojan mieleen.

Valtavan suosion saavuttanut Oopperan kummitus nähdään nyt ensi kertaa Suomessa, muutamin muutoksin Kansallisoopperan omana versiona. Ei siis ole kovin suuri yllätys, että musikaalin liput myytiin hyvin nopeasti loppuun.

Musikaalin on nähnyt noin 140 miljoonaa ihmistä 30:ssä maassa ja se perustuu Gaston Leroux’n samannimiseen romaaniin vuodelta 1911. Ensimmäisen näyttämöversionsa tarina sai vuonna 1986. Kriitikot ovat välillä suhtautuneet musikaaliin nuivasti, mutta sen suosio ei näytä hiipumisen merkkejä.

Oopperan kummitus sijoittuu 1800-luvulle, jo hieman liitoksistaan rapistuneeeen Opéra Populaireen. Isänsä menettänyt Christine kohtaa menneisyytensä riivaaman, oopperan kellareissa ja salakäytävissä asuvan miehen, Phantomin, joka peittää rujot kasvonsa naamion taakse. Hauraassa mielentilassaan Christine luulee ystävystyneensä eräänlaisen musiikin enkelin kanssa, jonka hänen edesmennyt isänsä on luvannut lähettää häntä opettamaan.

Christinen tunteet jakaa hänen kiintymyksensä varakreivi Raouliin, joka Christineä rakastaa. Toisaalla Christinen pakkomielteinen suhde Phantomiin saa hänen todellisuutensa vääristymään.

Andrew Lloyd Webberin säveltämän musikaalin toteutus on visuaalisesti onnistunut, ja noudattelee klassista musikaalin näyttämöllepanoa yleisön yllä huojuvaa kattokruunua myöten. Lavastus yhdistettynä voimakkaaseen musiikkiin saa katsojassa aikaan kylmiä väreitä. Kerronta on selkeää, ja vaikka tarina ei ehkä olekaan kaikkein loogisin, se avautuu katsojalle vaivattomasti. Myös Marjaana Mutasen puvustus ja Timo Alhasen valaistus ovat taidokkaat ja luovat omat vivahteensa teoksen tunnelmallisuuteen.

Oopperan kummituksessa on myös viihteellisyyden ohella yllättävää syvyyttä. Pohdin paljon teoksen vertauskuvallisia tasoja, niin esityksen aikana kuin sen jälkeenkin. Phantom on hahmona allegorinen, jota Kansallisoopperan visuaalinen toteutus vahvistaa. Erityisen vaikuttava on kohtaus, missä Christine ja Phantom liikkuvat lavalle liukuvissa labyrintinkaltaisissa portaikoissa jotka johtavat Phantomin kotiin, todellista goottiromantiikkaa huokuvaan tummasävyiseen luolaan.

Vaikka Phantom onkin selkeästi todellinen lihaa ja verta oleva ihminen, eikä Christinen mielen tuotos tai aave, välillä herää kysymys, mikä hänestä on tytön kuvitelmaa ja mikä pohjimmiltaan totta? Tällä tasolla Phantom voisikin olla kuin minkä tahansa riippuvuuden kuvaus. Kuten teoksessa lauletaankin: ”Oopperan kummitus on siellä… mieleni sisällä.”

Katsojana palaan mielessäni yhä uudelleen Phantomin hahmoon. Siihen, että uhkaavan ja jopa pelottavan hahmon takana on vain rikkinäinen ja traumatisoitunut ihmisparka, joka yksinäisenä ja katkerana vaeltaa näyttämön kulisseissa. Tarina on pohjimmiltaan hyvin traaginen, eikä Christinen ja Phantomin suhteessa ole kyse rakkaudesta ja todellisesta kiintymyksestä, vaikka hetkittäin heistä molemmat tuntuvat niin kuvittelevan.

Sofie Asplund tekee hienon ja herkänraikkaan roolityön Christinenä ja Hanna-Leena Haapamäkeä Carlotan roolissa on ilo kuunnella. Luonnollisesti voimakkaimman mielikuvan ja muiston luo kuitenkin Ilkka Hämäläisen rokkaava tulkinta itse Phantomista. Hämäläinen tuo hahmoon särmää ja persoonaa menettämättä kuitenkaan Phantomin mystisyyttä. Tero Harjuniemi Raoulin roolissa ansaitsee kiitosta karismastaan ja klassisesta tyylikkyydestään.

Rooleissa: 22.9. näytöksessä Sofie Asplund, Ilkka Hämäläinen, Tero Harjunniemi, Sauli Tiilikainen, Juha Riihimäki, Hanna-Leena Haapamäki

Musiikki: Andrew Lloyd Webber Sanoitus: Charles Hart, Richard Stilgoe Musiikinjohto: Nick Davies, Kurt Kopecky Ohjaus: Tiina Puumalainen Lavastus: Teppo Järvinen Puvut: Marjaana Mutanen Koreografia: Osku Heiskanen Valaistus: Timo Alhanen

Äänisuunnittelu: Andreas ”Stanley” Lönnquist, Sakari Kiiski

Suomen Kansallisbaletti, Kansallisooppera
Jäljellä olevat esitykset: la 5.9. klo 12, to 10.9. klo 19 ja la 12.9.

 

 star-9735566star-9735566star-9735566star-9735566 

Kepeys ja ilo leikittelevät klassikkosadun lumotussa maailmassa.

Nuori turhamainen prinssi kieltäytyy auttamasta köyhää ja raihnaista vanhusta. Nuorukaisen torjuma mies paljastuu velhoksi. Velho vastaa julmuuteen muuttamalla kauniin prinssin rumaksi hirviöksi. Hirviö eristäytyy palatsiinsa.

Tästä asetelmasta alkaa klassikkosatu Kaunotar ja hirviö. Sadun voi nyt nähdä Suomen Kansallisbaletin esittämänä. Kaunotar ja hirviö -baletti sai ensi-iltansa viime vuoden helmikuussa. Suuren kysynnän vuoksi siitä on järjestetty tänä syksynä uusintaesityksiä.

Baletin koreografian on tehnyt tanssija-koreografi Javier Torres. Hän on ottanut kaiken irti satuhahmoista siirtäessään tarinan näyttämölle. Lavastus on Torresin ja Annukka Pykäläisen käsialaa. Sadunhohtoinen, lumottu maailma avautuu katsojien eteen.

Alku on visuaalisesti vaikuttava. Prinssin kauniit kasvot muotoutuvat hirviön kasvoiksi. Muuttuneet hirviökasvot siirtyvät projisointina esirippuihin reunustamaan prinssin valtakuntaa. Torresin maailma pysyttelee etäällä Disneyn luomasta versiosta. Se on hauskempi, hurjempi ja muistuttaa Lewis Carrollin Liisan seikkailuja ihmemaassa. Ottorino Respighin musiikki on balettiin nappivalinta.

Baletissa herkutellaan erityisesti hirviön maagisessa valtakunnassa asustavilla hahmoilla. Tarkkaan mietityt yksityiskohdat ovat mieleenpainuvia ja tekevät baletista omaperäisen ja erottuvan. Kaunottaren saapuessa Hirviön palatsin ovelle, hän kohtaa ensimmäisenä ovesta tunkeutuvat leikittelevät ja kiusoittelevat käsivarret. Ne käyvät humoristista ”keskustelua” Bellen kanssa, kuin olisivat pitkään tylsistyneinä odottaneet vieraita. Kun Belle saapuu linnaan hän huomaa, että mikään ei ole sitä miltä ensi näkemältä vaikuttaa. Kiinalainen vaasi muuttuu eläväksi ja kanitaulujen potretit hiipivät ulos kehyksistään ja käyvät tanssiin.

Parasta baletissa on hauskuus, joka tuodaan esille tarunomaisten hahmojen leikkisyyden kautta. Heti saavuttuaan Hirviön lumottuun linnaan Kaunotar kohtaa Hirviön uskollisen palvelijan, Pikkuhirviön. Colin Jacobsin esittämä hahmo kirvoittaa yleisöltä suurimmat naurut – Pikkuhirviö esittää tuuletustanssin ollessaan iloinen, yleisöä huvittaa kun pieni liskonnäköinen olento ei jaksa raahata Kaunottaren raskasta matkalaukkua perässään. Sympaattinen hahmo ilmentää tarinassa vaihtuvia tunnetiloja koko kehollaan.

Javier Torresin baletissa ei nähdä teknisesti niin vaativia tanssikohtauksia kuin klassikkobaleteissa kuten Joutsenlampi tai Don Quijote. Esitykset ilmentävät kepeyttä ja iloa. Kaunottaren (Linda Haakana) ja Hirviön (Michal Krčmář) pas de deux -osuudet soljuvat sulavasti, tanssijoiden kemiat pelaavat hyvin yhteen.

Lopussa Bellen rakkauden muutettaessa Hirviön jälleen prinssiksi nähdään lavalla hieno valoshow. Muutenkin baletissa on hienosti hyödynnetty valoja ja erityisefektejä. Kuten moni muukin baletti tai satu, myös Kaunotar ja hirviö huipentuu suureen hääjuhlaan, jossa häävieraat kuten kerubit, patsaat, faunit, nymfit ja tuliperhoset esittävät kukin oman tanssinsa.

Koreografia: Javier Torres
Musiikki: Ottorino Respighi, Gioachino Rossini, J.S. Bach, Sergei Rachmaninov
Lavastus: Annukka Pykäläinen, Javier Torres
Puvut: Erika Turunen
Valaistus: Olli-Pekka Koivunen
Musiikin johto: Pietro Rizzo
Belle, kaunotar: Linda Haakana
Kuningas Alexander, hirviö: Michal Krčmář
Pikkuhirviö: Colin Jacobs

Giuseppe Verdi: Aida Suomen Kansallisooppera

Viimeinen esitys 16.5.2015

 star-9735566star-9735566star-9735566star-9735566 

Suurten tunteiden voimaa.

Saippuaooppera ei terminä ole täysin vailla sukulaisuutta oopperan kanssa, ainakaan silloin, kun puhutaan Giuseppe Verdin tuotannosta. Verdi on osannut valjastaa musiikin toteuttamaan tunteen paloa ja kuvaamaan karrikoituja, tunneskaalan ääripäissä olevia yksilöitä. Verdin musiikki on helposti lähestyttävää, ja niin on myös Kansallisoopperan Aida.

Aidan tarina sijoittuu muinaiseen Egyptiin, jossa sotapäällikkö Radames (vaikuttava Mika Pohjonen) valmistautuu sotaan etiopialaisia vastaan, vaalien kuitenkin samanaikaisesti kiellettyä rakkautta Etiopian kuninkaan tyttäreen, Aidaan (Vera Dzhioeva), joka on orjana Egyptin hovissa. Hovin palvovaa Radamesta rakastaa kuitenkin myös faaraon tytär Amneris, jota tulkitsee lähes kuolemattomasti sopraano Lilli Paasikivi.

Voitokas Radames palaa sotaretkeltä mukanaan joukko sotavankeja, joihin lukeutuu myös Aidan isä Amorasno (Jorge Lagunes). Kolmiodraama mustasukkaisen Amneriksen, isänsä painostaman Aidan ja Radameksen välillä on valmis. Tilanne ei pääty hyvin, ja Aida ja Radames saavat toisensa vasta odottaessaan teloitusta.

Kansallisooppera on rakentanut draamalle vaikuttavat, kullansävyiset puitteet. Egyptin hovin puvustuksessa on selkeästi haettu vaikutelmia Euroopan 1920-luvulta, näyttävien cocktailkutsujen maailmasta. Puvustuksesta vastannut Götz Lanzelot Fischer on tavoittanut myös avoimen poliittisia teemoja.

Vangittujen etiopialaisten puvut ovat kammottavassa oranssiudessaan kuin Guantanamon vankileiriltä. Ylipappi Ramfiksen (Koit Soasepp) johtaman papiston puvut ovat kuin suoraan fasistisen sotilasräätälin päiväunesta.

Aida on kertomus rakkaudesta, joka ylittää esteet, tosin kovin makaaberilla tavalla vasta teloitushetken lähestyessä. Aidaa katsoessaan oopperan ystävä pohjimmiltaan tietää, mitä tilaa: kuolettavan suuria tunteita.

Musiikinjohto: Michael Güttler Ohjaus: Georg Rootering Lavastus: Bernd Franke Puvut: Götz Lanzelot Fischer Valaistus: Ilkka Paloniemi

Koreografia: Marilena Fontoura

Kesäyön unelma
Suomen Kansallisbaletti, Kansallisooppera
Seuraavat esitykset 28.4, 29.4, 30.4, 6.5, 8.5, 12.5. ja 15.5.

 star-9735566star-9735566star-9735566star-9735566star-9735566 

Shakespearen klassikko ilahduttaa kepeydellään ja värikylläisyydellään.

Shakespearen klassikkokomedia Kesäyön unelma on jäänyt itselleni hieman vieraaksi, joten ilahduin mahdollisuudesta kokea sen kansainvälisesti tunnustetun ja arvostetun koreografi Jorma Elon tulkintana Kansallisoopperan lavalla.

Elon Kesäyön unelma kantaesitettiin Wienin valtionoopperassa vuonna 2010, jolloin se sai tanssimaailmassa korkealle arvostetun kunnianosoituksen, Benois de la Dance –palkinnon. Elo onkin luonut taidolla viimeistellyn, vivahteikkaan ja pirskahtelevan mukaansatempaavan koreografian, jota ihastelisi mielellään useammankin kerran. Kesäyön unelma on Elon ensimmäinen juonellinen kokoillan baletti, ja osoittaa hänen taitonsa niin tarinankertojana kuin yksittäisten roolihahmojen kuvailijana. Lopputulos on samalla sekä taidokkaan hallittu että herkullisen leikkisä ja humoristinen.

Kesäyön unelman pääteemana on rakkaus, mutta mikään perinteinen rakkaustarina se ei suinkaan ole. Näytelmä alkaa asetelmasta, jossa Hermia (Elena Ilyina) on rakastunut Lysanderiin (Florian Modan) ja hänen ystävänsä Helena (Petia Ilieva) komeaan Demetriukseen (Johan Pakkanen). Hermian isän mielestä hänen kuuluisi kuitenkin naida Demetrius, jolloin kohtaloaan vastaan kapinoiva Hermia karkaa Lysander-rakastettunsa kanssa metsään.

Metsässä heidän kohtaloonsa puuttuvat siellä asuva kuningaspari Titania (Rebecca King) ja Oberon (Michal Krčmář), joista Oberon päättää hieman leikitellä lemmenrohdoilla. Pian rohto sekoittaakin yhden sun toisenkin olennon sydämen ja järjen eikä yllätyksiltä ja hämmentäviltä sattumuksilta vältytä.

Näyttämöllä kohtaavat niin ihmiset kuin metsän lumotut olennot, joista mieleenjäävin on hurmaava sarvipäinen haltija, Puck. Häntä tulkitsi 25.4. esityksessä suurella sydämellä ja ihastuttavan vallattomasti Frans Valkama.

Harvoin olen ollut katsomassa balettia, jossa yleisö nauraa! Tunnelma on käsinkosketeltavan lumoutunut ja kiehtovalla tavalla vapautunut. Etenkin balettikoulun lapsista koostettu leikkisä ja kujeileva keijukuoro tuntuu herättävän yleisössä ihastuneita reaktioita. Lapsikuoro on myös visuaalisena elementtinä mieleenjäävä, sillä niinkin yksinkertaisella keinolla kuin sähkövaloilla on toteutettu pienille keijuolennoilla varsin maagisen vaikutelman luovat puvut. Sandra Woodallin puvustus ja lavastus ansaitsevat muutenkin kiitosta, niin virkistävän kauniin ja eloisan kokonaisuuden hän on näyttämölle luonut.

Kokonaisuuden kruunaa Felix Mendelssohn Bartholdyn säveltämä musiikki, jota rikastuttaa muutamissa kohtauksissa vangitsevan taianomaista lisäväriä luova kuorolaulu.

Kesäyön unelman ensi-illan ajoittaminen keväälle on täydellinen, sillä tämän keväisempää ja kepeän värikylläisempää balettia on vaikea kuvitella. Baletin näytökset jatkuvat toukokuun puoleen väliin ja suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle, joka kaipaa hieman taikaa ja valloittavia seikkailuja arkeaan virkistämään.

Koreografia: Jorma Elo Musiikki: Felix Mendelssohn Musiikinjohto: Pietro Rizzo Lavastus ja puvut: Sandra Woodall

Valaistus: Linus Fellbom

Claude Debussy: Pelléas ja Mélisande 
Kansallisooppera, ensi-ilta 23.3.2012, jäljellä näytös 22.10.2014
Ohjaus, lavastus ja valaistus: Marco Arturo Marelli
Musiikinjohto: Michael Güttler
Puvut: Dagmar Niefind
Rooleissa: Ville Rusanen, Jenny Carlstedt, Jean-Francois Lapointe, Jyrki Korhonen, Sari Nordqvist

 star-9735566star-9735566star-9735566star-9735566 

Rakkautta ja epätoivoa veden äärellä. 

Mélisande itkee metsässä lammen äärellä. Hän on heittänyt kruununsa lampeen eikä halua sitä enää takaisin. Leskeksi jäänyt Golaud on eksynyt metsästysretkellä ja harkitsee jo itsemurhaa, kun näkee kauniin nuoren naisen ja ihastuu heti. Kenties hän on kuningatar? Kruunu on ollut lahja Mélisanden aviomieheltä, jota hän ei halua enää koskaan tavata.

Mélisande ei suostu kertomaan itsestään mitään paitsi nimensä, mutta Golaud haluaa hänestä silti vaimonsa. Yhdessä he löytävät tien ulos metsästä. Onko rakkaus pelastanut kaksi kadoksissa ollutta?

Tämä on tarina suvusta ennen sen tuhoa. Puolen vuoden päästä aviopari Golaud ja Mélisande purjehtivat Golaudin suvun salaperäiseen linnaan. Linnassa Mélisande kohtaa muun muassa Golaudin nuoremman veljen Pelléasin. Kuten jo oopperan nimi Pelléas ja Mélisande osoittelevasti kertoo, Mélisande ja Pelléas tietysti ihastuvat toisiinsa.

Muusta maailmasta eristäytyneessä linnassa asuu yhtä aikaa neljä sukupolvea. Sairaus, yksinäisyys ja lamaantuminen painavat perhettä, joka asettaa toivonsa sukuun naituun vieraaseen Mélisandeen. Toinen ilopilkku perheessä on Golaud’in vauhdikas pikkupoika Yniold entisestä avioliitosta.

Ooppera perustuu belgialaisen, Nobel-palkitun kirjailijan Maurice Maeterlinckin (1862–1949) samannimiseen näytelmään, jonka säveltäjä Claude Debussy näki teatterissa vuonna 1893. Näytelmän musiikin oli säveltänyt Jean Sibelius.

Symbolistinen näytelmä käsittelee myyttejä, ihmisen sisäistä ja aistien tuolla puolen olevaa maailmaa ja ykseyttä luonnon kanssa. Näytelmässä on vahva vesiteema sekä voimakkaita vastakohtia kuten pimeys ja valo.

Tarinan henkilöt ovat voimattomia, eivätkä osaa ottaa kohtaloaan omiin käsiinsä. Leikkisä Mélisande on yhtä aikaa eloisa ja jähmettynyt: hän ei valitse veljien väliltä eikä myöskään osaa lähteä pois ahdistavasta linnasta. Mélisande edustaa tuntematonta, jonka miehet joutuvat kohtaamaan sekä naisessa että itsessään.

Allemonden – Kaikkienpaikkojen – linna on hämärä ja synkkä, mikä ahdistaa Mélisandea. Linna on oikeastaan tunkkainen sairashuone, koska veljesten isä on vakavasti sairaana ja isoisä taas liikkuu enää pyörätuolilla, usein tippaletku mukanaan.

Pelléasta ja Mélisandesta tulee mieleen Siniparta-kansansatu ja symbolistinen ooppera Herttua Siniparran linna, erityisesti pahaenteisestä linnasta. Mélisande myös hävittää ihmeitä tekevään lampeen kihlasormuksensa kuin nuori vaimo, joka Siniparran linnassa pudottaa kielletyn huoneen verilammikkoon taika-avaimen. Teko suututtaa aviomiehen kummassakin tarinassa. Mutta mitä symboloivat luolassa nukkuvat nälänhädän uhrit tai Ynioldin näkemät kuolevat lampaat? Ooppera jättää katsojalle paljon pähkinöitä purtavaksi.

elleas_120317_933_3490-468x298-3625210

Yleisö ei pääse nauttimaan oopperaan tavallisesti liitetystä glamourista, koska niin lavasteet kuin esiintyjien asut ovat harmaita ja arkisia. Kolkot lautalavasteet tuovat linnaa enemmän mieleen heinäladon – tai bunkkerin, kuten sveitsiläinen ohjaaja ja lavastaja Marco Arturo Marelli on lavastustaan kuvannut. Jokaisen kohtauksen, joita on noin viisitoista, välissä verhot vedetään lavan eteen ja yleisö saa odottaa pimeydessä lavasteiden vaihtamista.

Ainoat visuaaliset valopilkut ovat Mélisande valkoisessa mekossaan ja pitkissä punaisissa hiuksissaan sekä valkoinen soutuvene. Mélisande istuu usein ylösalaisin käännetyn soutuveneen päällä tai sitten soutelee sillä lammessa, kuin koko ajan valmiina lähtemään pois linnasta. Surua ja kauneutta yhdistävä loppukohtaus tarjoaa yllättäen naisellista väriloistoa.

Vaikka lavasteet ovat harmaat, niin eloa lavalle tuo iso vesiallas. Kansallisoopperan lavalla ei ole koskaan nähty näin paljon vettä: peräti 30 000 litraa! Oopperalaulajat liikkuvat kumialtaassa soutuveneellä ja kahlaavat vedessä, välillä kainaloita myöten. Vesielementti tekee lavastuksesta eläväisen ja suorastaan elokuvallisen.

Laulajat suoriutuvat työstään moitteetta. Claude Debussyn musiikki kimmeltää veden väreissä ja luo uhkaavaa ja salaperäistä tunnelmaa. Debussyn symbolistisessa musiikissa soinnut ja harmoniat ovat erityisen tärkeitä. Hänen musiikkiaan on usein kuvailtu runolliseksi ja vivahteikkaaksi. Pelléassa ja Mélisandessa musiikki seurailee tarkkaan henkilöiden tunteita korostaen niitä ja muuttuen aina jokaisen laulajan mukaan.

Kyseessä oli aikanaan musiikin puolesta aivan uudenlainen ooppera, jonka vertauskuvallisuus oli myös uutta. Osa aikalaisyleisöstä vihasi teosta, osa piti sitä ranskalaisen oopperan merkkiteoksena.

Harvoin esitetty Pelléas ja Mélisande on Debussyn ainoaksi jäänyt ooppera. Se sai ensi-iltansa vuonna 1902 Pariisissa. Kenraaliharjoitus ja ensi-ilta kohtasivat paljon sabotointiyrityksiä, koska Maurice Maeterlinck, jonka näytelmään ooppera perustui, oli raivoissaan. Debussy ei ollut valinnut päärooliin hänen puolisoaan, sopraano Georgette LeBlancia.

 Kuvat: Heikki Tuuli / Kansallisooppera

W.A. Mozart: Figaron häät
Suomen Kansallisooppera 18.9. Jäljellä olevat esitykset 26.9., 2.10. ja 7.10.


Ohjaus: Anna Kelo

Musiikinjohto: Marco Ozbic
Rooleissa: Tommi Hakala, Anna Immonen, Jussi Merikanto, Tuuli Takala, Ann-Marie Heino, Jyrki Korhonen, Sari Nordqvist, Petri Bäckström, Nicholas Söderlund, Mia Heikkinen, Juha Riihimäki, Tatjana Romanova-Vorontsova, Meriliinu Haataja, Oskari Nyyssölä, Anna Kuvaja

 star-9735566star-9735566star-9735566star-9735566star-9735566 

Suuria tunteita, seksiä ja ristiin pukeutumista.

W.A. Mozartin säveltämässä ja libretisti Lorenzo da Ponten sanoittamassa Figaron häissä on samanaikaisesti jotain vierasta ja jotain tuttua. 1700-luvun espanjalaisen aateliston elämän loisteliaat puitteet tuntuvat jotenkin kaukaisilta, mutta samanaikaisesti ohjaaja Anna Kelon tulkinta tuo esiin sen, mikä teoksessa on ikuista: tunteet, ja niiden moninkertainen kietoutuminen väärinkäsityksiin, komiikkaan ja luokkayhteiskuntaan.

Juoni kulkee seuraavasti: Kreivi Almavivan (18.9 näytöksessä Tommi Hakala) palvelija Figaro (18.9 näytöksessä Jussi Merikanto) valmistautuu menemään naimisiin kreivitär Almavivan (18.9 näytöksessä Anna Immonen) palvelijattaren Susannan (18.9 näytöksessä Tuuli Takala) kanssa. Kuitenkin kreivi on myös kiinnostunut Susannasta, jolloin rakastavaiset ovat pulassa. Asiaa ei auta hovipoika Cherubino (18.9 näytöksessä loistava Ann-Marie Heino), jonka kreivi kokee kilpailijakseen. Samanaikaisesti taloudenhoitaja Marcellina (18.9 näytöksessä Sari Nordqvist) ja lääkäri Don Bartolo (18.9 näytöksessä Jyrki Korhonen) punovat juonia Figaron varalle; Figaro on lainannut rahaa Marcellinalta, ja takuiksi luvannut avioitua tämän kanssa mikäli ei saisi velkaansa maksettua. Näistä asetelmista käsin syntyy tuskaisa ihmissuhdevyyhti, joka loppua kohden kuitenkin selviää, Mozartin kepein, anteeksiantavin sävelin.

Teoksessa on monia kiehtovia piirteitä; mustasukkaisuuden käsittely on hyvin älykästä, ja komediassa hankala laji. Figaron häissä mustasukkaisuuden realistinen kuvaaminen ei kuitenkaan kärsi komediasta tyylilajina. Erityisen hauska on kohtaus, jossa Cherubino on piiloutuneena kreivittären komeroon, samanaikaisesti kun kreivitär yrittää estää kreiviä murtautumasta komeroon. Kreivin viha ja kiukku ovat aidosti läsnä, kuitenkin siten että samanaikaisesti katsoja kykenee nauramaan tilanteelle.

Tommi Takalan tulkinta kreivistä onkin hersyvä; kreivi pyrkii olemaan samanaikaisesti mahtava Don Juan, mutta samanaikaisesti hän on maskuliinisuudestaan epävarma yläluokkainen mies, jonka itsevarma duunari Figaro tekee jatkuvasti naurunalaiseksi. Tämä ei sinänsä ole poikkeuksellista oopperan maailmassa; oopperaa tutkineen feministisen antropologin Catherine Clémentin mukaan oopperan maailma on täynnä maskuliinisuudestaan koomisen epävarmoja miehiä. Oopperassa on tällöin mahdollista tarkastella sukupuolirajojen erilaisia ylityksiä ja rikkomisia.

figaro2-468x399-2993113

Luokkayhteiskuntaan kohdistuva kritiikki on temaattisesti hyvin läsnä, vaikka ohjaaja Kelo kertoo käsiohjelmassa halunneensa jättää sitä koskevan aspektin syrjään. Figaro ja Susanna ovat keskenään paljon neuvokkaampia kuin työnantajansa kreivi ja kreivitär, ja kreivin yläluokkainen patsastelu ja vanhoihin säätyläismaneereihin vetoaminen tehdään useampaan otteeseen naurunalaisiksi.

Seksiä ei teoksesta myöskään puutu, ja se tuodaan mukaan monilla pikkutuhmilla keinoilla. Erityisen hauska on kohtaus, jossa Cherubino kohtelee kreivittäreltä peräisin olevaa silkkinauhaa fetissin kaltaisesti. Cherubinon hahmo on myös itsessään hyvin kiehtova, kumouksellinen ja rajoja rikkova: Cherubinon pukeutuessa naiseksi myös sukupuoliroolit tehdään naurunalaisiksi, ja rajojen rikkomiseen keskittyvät teemat jatkuvat.

Cherubinon kautta kenties halutaan osoittaa, että halu ei tunne mitään rajoitteita, jolloin halujen kokija on valmis rikkomaan ylittämättömältäkin tuntuvia esteitä, kuten sukupuolirooleja. Ristiin pukeutuminen saattaa tietyssä mielessä koko teoksen kuvaaman sukupuolijärjestyksen uhanalaiseksi, jolloin herää kysymys, missä määrin mitkään teoksessa kuvatuista identiteeteistä, kuten aatelinen, palvelija, mies ja nainen, ovat aidosti pysyviä ja vakaita?

Teos ilmentää hyvin laajaa tunneskaalaa, aina alkusoiton riehakkaasta tunnelmasta aina finaalin pehmeään, anteeksiantoa kuvastavaan tunnelmaan. Figaron häitä voi siis vain kiittää: monista elementeistä koostuva teos pysyy kasassa loppuun asti.

Kuvat: Suomen Kansallisooppera