Hieno, sukupolveton teatterikokemus.
Kuten niin moni muukin, kävin katsomassa Kaspar Hauserin. Toisin kuin moni muu, en osallistunut lipuntavoittelutaistoon ennen tai jälkeen Helsingin Sanomien kritiikin, jossa vannottiin Q-teatterin tuottaneen jotain käänteentekevää. Minulla kävi niin sanottu munkki: tuttavan mies sairastui ja pääsin nauttimaan muutamien tuntien varoajalla esityksestä, jonka vannottiin olevan ”sukupolvikuvaus” ja jonkinlainen ajallinen vedenjakaja suomalaisessa teatterikulttuurissa.
Odotukseni kohosivat salakavalasti valtaviin mittasuhteisiin ja paisuivat entisestään niiden yhdeksän tunnin aikana, jotka jäivät lipun varmistumisen ja esityksen alkamisen väliin. Seuralaiseni ja minä suhtauduimme molemmat varovaisen innostuneesti kappaleeseen, ja yritimme äänen sanoen loitsia liikoja odotuksia pois. Miten usein sekin muka onnistuu.
Taidekritiikeillä on nykyään toki vielä paikkansa. Hesarin kaltainen instituutio pitää käsissään suurta valtakoneistoa ohjatessaan lukijansa tämän ja tuon elokuvan näytökseen tai ostamaan juuri julkaistun esikoisromaanin ja niin edelleen. Valtakoneisto on vain laajentunut viimeisen viiden vuoden aikana, kun parhaimmassa tapauksessa juttu leviää kulopalon tavoin sosiaalisessa mediassa. Näin kävi Maria Säkön Kaspar Hauser -kritiikillekin.
Sanomattakin on selvää, ettei kuukausipalkkaisia kriitikkoja kannata sokeasti uskoa (ei, ei minuakaan). Kritiikki on useimmiten ainoastaan hyvin perusteltu ja kirjoitettu mielipide, ja samasta asiasta voi olla täysin eri mieltä ja silti täysin oikeassa. Kyseisen kritiikin arvoa nosti kuitenkin se hegemoninen ylistyskuoro, joka jatkoi Kaspar Hauserin suitsutusta somessa yleisötunnustusten kautta. Oman seurantaotantani mukaan joukossa oli – ja on edelleen – vain yksi mielipide, joka ei ole varauksettomasti toitottanut yhteisöllistä orgasmiaan Facebookissa tai Twitterissä esityksen jälkeen.
Juuri tämän vertaiskritiikin perusteella oli vaikea olla odottamatta ”jotain”. Oli se sitten sisällöllisesti tai teknisesti tajunnanräjäyttävä esitys, jonka jälkihehku tuntuu kropassa vielä päiviä jälkikäteenkin.
#YOLO
Siinähän kävi tietysti kuten pelkäsin. Suuret odotukset taittoivat näytelmältä sen kovimman kärjen. Väliajalla tunnelma oli jopa hieman lamaantunut, mutta silti latelimme tupakkapaikalla kilpaa nähdyn hyviä puolia (käsikirjoitus, näyttelijät, monimediaohjaus) ja toivoimme hymyillen toisen näytöksen olevan parempi. Se osoittautuikin hyväksi ajattelutavaksi, sillä toinen näytös oli jopa niin paljon eheämpi hajanaisuudessaankin, että jäin miettimään vähän turhaankin, olisiko esitys ollut parempi yksinäytöksisenä kappaleena.
Kannoin oman korteni somekekoon ja kommentoin näkemääni lyhyesti Facebookissa. Sukupolven hengen mukaisesti päivitin myös 100 Days of Happiness -projektiin liittyvän kuvan Instagramiin – jossa muuten ei 4. huhtikuuta mennessä ole yhtään tykkäystä kuvani kohdalla. Fb-päivitykseni kommenteissa päästiin onneksi keskustelussa varsinaiseen asiaan.
Kuten yksi kommentoija huomauti, oli minulta jäänyt lukematta edellisenä viikonloppuna ilmestynyt Suna Vuoren kolumni, joka oli faniyleisöä provosoiden otsikoitu ”Kaspar Hauserista on muodostumassa kultti – miksi?”. Siinä kriitikko ja toimittaja sanoo suoraan, ettei ihan ymmärrä, miksi jotkut kokevat Kaspar Hauserin niin vahvasti, vaikka sen muut ansiot tunnustaakin.
Vuori tekee tekstissään arvokkaan keskustelunavauksen käsitteestä ”sukupolvikokemus”, jota käyttäessään Säkön voi sanoa syyllistyneen innostuksissaan lievään anakroniaan. Koko käsite on luonteeltaan sellainen, joka ei kuulu tämän hetken tai edes menneiden lähivuosien tuotosten analysointiin. Sukupolvikokemus tai niitä aiheuttaneet teokset tulevat esiin vasta historiankirjoituksessa – joka sekin tuntuu muuttuvan hitaasti ja varmasti suuntaan, jota kaltaiseni historiajäärien on vaikea käsittää.
Vasta nyt pystymme analysoimaan vaikkapa Lapulaisoopperasta (1966) ja Pete Q:sta (1978) seuranneita tapahtumia ja keskustelunavauksia sekä niiden merkitystä omalle ajalleen. Se, mitä Kaspar Hauser aiheuttaa juuri nyt, on jo näkyvissä, mutta emme voi mitenkään tietää, kuinka kauan ilmiö kestää ja tuleeko mitään sukupolvikokemusta olemaan ollenkaan. Näytökset toki jatkuvat pitkälle kesäkuuhun, mutta puhutaanko juhannuksena jo jostain aivan muusta? Entä syksy? Muistaako silloin enää kukaan Hauserin Kasparia? Vuosi 2015, mikä Kapsar Hauser?
#ROFL
Elämme aikaa, kun teoksia julistetaan päivittäin upeiksi, mahtaviksi ja sukupolvikokemuksiksi. Seuraavana päivänä tilalla ovat jo toiset kokemukset, joihin sinäkään et ole ehtinyt, mutta jotkut ovat ja siksi niistä puhutaan ja niitä analysoidaan.
Voi olla, että kriitikko on tehnyt Kaspar Hauserille karhunpalveluksen ja hehkuttanut sen etukäteen niin puhki, että yleisölle ei jää tilaa löytää peiliään itse. Jos kritiikki olisi ollut maltillisempi, saattaisimme silti todistaa Kaspar Hauserin lisäesityksien jonoa. Mutta silloin syy olisi ollut yleisön itsensä luomasta ilmiöstä, puskaradion ja somen yhdistelmästä, jonka ansiosta Q-teatteri olisi ollut iloisen hämmentynyt siitä, että on osunut jonkun ikä- ja kokemusryhmän hermoon.
Kannattaako Kaspar Hauser sitten mennä katsomaan? Ilman muuta. Jos sinulla on lippu, pidä siitä kiinni. Esitys nimittäin on hyvää teatteria, paikoin erittäinkin viihdyttävää. Jussi Nikkilä, Lotta Kaihua ja Eero Ritala tekevät esimerkillistä työtä luoviessaan katsomossa istuvien peilien, näyttämön peilien ja kameroiden ja omien rooliensa välimaastossa.
Yltäkylläinen videon käyttö ei vie huomiota siltä, että kyllä sieltä lavalta välittyy ihan oikeita tunteita – tuskaa, turhautumista, iloakin. Käsikirjoitus on toki hajanainen, meemi- ja hashtag-luetteloita täynnä, mutta silti korviin kantautuu sujuvasti tiivistettyjä oivalluksia ja lauseita. Ja se monimediaohjaus: sitä ei ole mikään pikku juttu saada toimimaan yhtä saumattomasti kuin Kaspar Hauserissa.
Lopuksi kokemusviipale esityksestä. Toisessa näytöksessä Nikkilän ”Jussi” vetää näyttämön etuosassa konkreettiset itkupotkuraivarit. Takanani katsomossa istui henkilö tai kaksi, jotka olivat hekotelleet läpi näytelmän kovaan ääneen ja jatkoivat antaumuksella Nikkilän toimittaessa yhtä pedantisti rää’än ja kyyneleiden sekaista tunnepurkaustaan. Minulla ei käynyt mielessäkään nauraa, vaan sen sijaan tunsin niin suurta sympatiaa, että olin paukata lavalle kyyneleet silmissä halaamaan punaisena parkuvaa näyttelijää.
Kumpi meistä sitten oli tajunnut näytelmän pointin? Väitän, että kumpikin ja aivan yhtä hyvin. Väliinputoajasukupolven edustajana aivoni kävivät ylikierroksilla läpi esityksen yrittäen etsiä sen ydinsanomaa. Naurajaa ei ydin kiinnostanut, ja mitä todennäköisimmin sitä ei ollutkaan. Se ei vähennä lainkaan omaa yritystäni hahmottaa kokonaisuutta ja nautiskella vähän vanhanaikaisestikin siitä, kun näyttelijä onnistuu siirtämään tulkitsemiaan tunteita minuun, yleisön edustajaan.
Kaspar Hauser
Q-teatteri
Ohjaus: Akse Pettersson
Käsikirjoitus: Akse Pettersson ja Johannes Ekholm
Rooleissa: Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala
Jaa:
