(USA 2013)
O: Todd Phillips
N: Bradley Cooper, Ed Helms, Justin Bartha, Ken Jeong, Zach Galifianakis, Heather Graham
K12
Ensi-ilta 29.5.2013
Ontto mutta hauska kreisikomedia tuo sekoilutrilogian päätökseen.
Olen jostain syystä katsonut kaikki tämän elokuvatrilogian osat, vaikka tavallisesti en koekaan olevani mikään kreisikomedioiden ystävä. Nyt sarja tulee päätökseensä, ja ihan hyvä niin.
Ei sillä, että Kauhea kankkunen 3 tai sen edellisetkään osat eivät ansaitsi olemassaoloaan. Kyllä ne ansaitsevat. Mutta kolme osaa tämmöistä ei mitenkään mihinkään tarttuvaa absurdiutta on aivan tarpeeksi.
Tutulla sapluunalla mennään taas. Kolme epätodennäköistä kaverusta ja yksi täytekaveri joutuvat sattumalta mitä hulluimpiin ja vaarallisimpiin seikkailuihin. Ja ovat koko ajan tietty erilaisten gangsterien takaa-ajamia. Viinaa ja kaikennäköisiä päihteitä kuluu siinä sivussa, mutta ei lainkaan samoissa määrin kuin edellisissä osissa. Prostituoitujakin on vähemmän.
Päällisin puolin Kauhea kankkunen 3 on älytön seikkailukomedia vailla piiruakaan järkevää juonta. Ja mitään muuta se ei sitten olekaan. Joku voisi ottaa tarinan jonkinlaisena Zach Galifianakisin esittämän Alanin kasvutarinana, mutta ei se sitä ole. Alanin kehitys elokuvan aikana puolihullusta jälkeenjääneestä hieman vähemmän hulluksi jälkeenjääneeksi on vain hyvin ohut kuorrutus sisältä onton kermakakun päällä. Eikä komedia oikein kerro minkäänlaista tarinaa ystävyydestäkään, vaikka se selvästi yrittää yksi elokuvan teemoista ollakin.
Oikeastaan ainoa kohtaus, joka mielestäni onnistuu kommentoimaan jollakin tavoin jotakin, on se jossa Stu (Ed Helms) keskellä kaupunkia ruhjoo autollaan Leslie Chown (Ken Jeong), sitten kaikessa rauhassa nostaa puolitajuttoman Chown auton takakonttiin ja poistuu paikalta. Kukaan kadullakulkijoista ei todellakaan vaikuta siltä, että olisi soittamassa hätänumeroon tämän kaiken nähtyään.
En tiedä, kuinka järkevää tätä tai mitään muutakaan leffaa olisi verrata mihinkään muuhun kuin oman lajityyppinsä elokuviin. Eihän punklevyjäkään verrata jazzlevyihin. Ja omassa lajityypissään, joka on jonkinlainen postmoderni amerikkalainen kreisikomedia, Kauhea kankkunen 3 on kaikesta huolimatta hyvä elokuva. Pressinäytöksessä monet toimittajat nauroivat monissa kohdissa. Ja jos he nauravat, niin kyllä sitten keskiverto elokuvayleisökin nauraa. Ja nauramisesta yleisö nimenomaan maksaa, kun menee katsomaan tämän sarjan elokuvia.