Keuhkot | Sylvi

Kansallisteatterin Omapohja

 star-2943447star-2943447star-2943447star-2943447 

Intiimi kohtaa globaalin.

Juha Jokela on kääntänyt Duncan Macmillanin menestysnäytelmän Keuhkot (2011) ja tuonut sen Kansallisteatterin Omapohjan lavalle. Muistan aiemmin nauttineeni Jokelan ohjaustyöstä Kansallisteatterin oivaltavassa ja puhuttelevassa Patriarkka-näytelmässä muutama vuosi sitten. Hienoa työtä hän on tehnyt Keuhkojenkin suhteen.

Omapohja on näytelmälle oivallinen tila intiimiyydessään. Macmillan on määritellyt Keuhkojen näyttömötoteutukselle tarkat säännöt: lavastusta tai huonekaluja ei saa käyttää. Rekvisiitta tai pukujen vaihdot ovat kiellettyjen listalla. Valojen ja äänien kanssa taiturointia ei näytelmässä myöskään nähdä.

Käytännössä näyttelijät ja ohjaaja työskentelevätkin vain ohjauksen ja tekstin parissa. Se mahdollistaa hyvin erityislaatuisen ja intiimin keskittymisen näyttelijätyöhön. Tämä on samalla sekä haaste että mahdollisuus. Riia Kataja ja Mikko Nousiainen tarttuvat näistä ensimmäiseen ja kohottavat jälkimmäisen täyteen potentiaaliinsa.

Omapohja korostaa tilana ohjauksen näytelmään luomaa tunnelmaa ja se välittyy vahvana katsomoon. Kohtaukset soljuvat toistensa lomaan ja vaihtuvat vailla selkeitä leikkauskohtia. Näytelmä virtaakin eteenpäin hallitusti ja tyylikkäästi, alkuperäistekstin inhimillistä ja vivaihteikasta sävyä kunnioittaen.

Entä itse näytelmä ja sen aihepiirit? Niissäkin on läsnä vahva henkilökohtaisuus, niin herkkyydessään kuin raadollisuudessaankin. Lähes kaksituntisen näytelmän dialogi rytmittyy kolmikymppisen heteropariskunnan suhteeseen, kohtaamisiin, motiiveihin, toiveisiin, pelkoihin. Samalla kahden ihmisen välinen suhde risteilee globaalien ja yleismaailmallisten aiheiden parissa, joista näytelmän kannalta olennaisin on kysymys: haluammeko lapsen? Yhteisen lapsen, tällaiseen maailmaan?

Näytelmää katsoessani pohdin sitä, missä kulkee yksityisen ja julkisen raja. Mitä vastuu ympäristöstäni minulle merkitsee? Kuinka pieni ja silti merkittävä yksittäinen ihminenkin valintoineen on. Yksityinen on usein yhteiskunnallista ja pohjimmiltaan kaikki liittyy kaikkeen.

Katajan ja Nousiaisen näyttelijäntyötä on nautinnollista seurata. Välillä unohdan katsovani kahta näyttelijää, niin luonnollista heidän dialoginsa ja läsnäolonsa on. He koskettavat ja puhuttelevat välillä turhauttaen ja ärsyttäen. He ovat hyvin inhimillisiä ja hetkittäin lämpimän humoristisia kaikkine mutkineen ja säröineen. He luovat ympärilleen aivan omanlaisensa elävänä väreilevän tilan jossa näyttämön tyhjyyden ja puitteiden yksinkertaisuuden ymmärtää ja samalla unohtaa.

Käsikirjoitus: Duncan Macmillan Suomentanut ja ohjannut: Juha Jokela
Näyttelijät : Riia Kataja ja Mikko Nousiainen Katso jäljellä olevat näytökset Kansallisteatterin sivuilta. Jaa:
facebook-8015229twitter-8378403google-2699839pinterest-6679547