Kuvat: Alejandro Lorenzo
Emma Hooper ravistelee esikoisromaanissaan ikä- ja sukupuolirooleja. Tärkeintä on seikkailla ja unelmoida. Ja kävellä.
Kanadalainen esikoiskirjailija, muusikko ja akateemikko Emma Hooper hurmasi Helsinki Lit -festivaalin yleisön esittämällä hellyttävän laulun ankylosauruksesta ukulelen säestyksellä. Samana iltana hän voitti Lavaklubilla Literary Death Matchin, jossa kirjailijat kisasivat paitsi parhaista teksteistä, myös taidosta esiintyä ja heittäytyä.
Festivaaliviikonlopun jälkeen Hooper istuu edessäni pirteänä ja hyväntuulisena. Oletan energisyyden johtuvan kävelemisestä: Hooperin uutuusromaanissa Etta ja Otto ja Russell ja James 82-vuotias Etta lähtee 3 200 kilometrin vaellukselle nähdäkseen meren – ensimmäistä kertaa elämässään. Myös kirjailija itse kertoo rakastavansa kävelemistä.
”Käveleminen on vapauttavaa: omat jalkani vievät perille, enkä ole riippuvainen mistään tai kenestäkään. Se on myös meditatiivista, sillä valitessani kävelyn valitsen hitaan siirtymisen ja itseni kanssa olemisen. Kävellessä voin rauhassa pyöritellä ajatuksiani, saada uusia ideoita ja näkökulmia.”
”Jos minulla suinkin on aikaa, kävelen aina mieluummin kuin hyppään mihinkään kulkuvälineeseen. Olen kävellyt paljon täällä Helsingissäkin, ja se on ollut ihanaa!”
Etta lähtee pitkälle vaellukselle meren takia. Minkä vuoksi Hooper itse voisi kävellä yli 3 000 kilometriä?
”Ehkä ihan vain kävelyn vuoksi! Toki elämässäni on ihmisiä, joiden vuoksi voisin kävellä noin pitkälle, mutta luulen, että kävelisin, jos joku sanoisi, että kävelepäs.”
Vanhenemisen ihanuudesta
Hooperin kirjan päähenkilöt ovat kaikki kahdeksankymmenen ikävuoden kieppeillä.
”Valtaosa kaunokirjallisuudesta kertoo nuorista tai keski-ikäisistä ihmisistä. Ikäihmiset ovat marginaalissa. Minusta se on aivan älytöntä! Eivät seikkailut, tavoitteet tai haaveet lopu siihen, kun ihminen täyttää 40 vuotta.”
Miten vuonna 1980 syntynyt Hooper suhtautuu itse vanhenemiseen?
”En pidä siitä, että tarvitsen nykyään paljon enemmän unta kuin 18-vuotiaana”, Hooper sanoo ja alkaa haikailla aikoja, jolloin pystyi valvomaan läpi yön.
”Mutta monella tapaa vanheneminen on myös hienoa. Olen nyt paljon parempi ihminen kuin vaikkapa viisi tai kymmenen vuotta sitten: tiedän asioista enemmän, olen viisaampi ja kokeneempi. On jännittävää miettiä, miten fiksu olenkaan 50-vuotiaana!”
Emma Hooper opettaa musiikkia Englannissa Bathin yliopistossa. Lisääntyvästä elämänkokemuksesta on hyötyä myös opettajan työssä.
”Nautin siitä, että voin jakaa tietojani ja kokemuksiani nuoremmille, auttaa heitä kulkemaan samalla tiellä, jonka minä olen kulkenut jo aiemmin.”
Hooper toivoo, että voisi olla kahdeksankymppisenä monella tavalla Etan kaltainen – muistivaikeudet pois lukien.
”Toivon, että olen tuon ikäisenä yhä fyysisesti aktiivinen. Että minulla olisi hyvä suhde omaan vartalooni, että voisin tehdä pitkiä kävelylenkkejä ja juosta vielä jopa maratonin! Toivon myös, että uskaltaisin yhä seikkailla ja unelmoida; että en eläisi täysin menneisyydessä.”
Elämänmittaisia ihmissuhteita, optimismia ja maagisuutta
Etta ja Otto ja Russell ja James -romaanissa Hooper kuvaa taidokkaasti liki elämänmittaista avioliittoa – valtavaa rakkautta ja huolenpitoa, mutta toisaalta myös halua olla yksin ja ehkä jopa hetkittäistä tarvetta päästää kokonaan irti. Elämänmittaiset ihmissuhteet ovat Hooperin mielestä kiehtova, ihmeellinen ja myös hullu asia.
”On hieno ajatus, että voimme valita puolisomme ja rakentaa yhdessä jotain, mikä toimii, vaikka me muutumme ihmisinä koko ajan.”
”Tärkeintä on olla hyvä tiimi. Silloin suhde voi olla todella kaunis, vaikka ei toki välttämättä helppo. Elämässä on hirveästi nopeita, vaihtuvia asioita, ja siksi on hienoa, jos vierellä on ihminen, joka on tuntenut minut vuosikymmeniä.”
Hooper on kertonut, että hän halusi kirjoittaa kirjan, joka olisi optimistinen ja sisältäisi paljon iloa. Moni lukija on kuitenkin tirauttanut kyyneleen eläytyessään kirjan tapahtumiin. Epäonnistuiko Hooper siis tavoitteessaan?
”Tiedän, että kirja on tosiaan itkettänyt ihmisiä. Mutta luulen, että se on ollut hyvää itkua. Jotta kirja olisi elämänmakuinen, siinä täytyy olla ilon lisäksi myös surua ja draamaa. Ehkä tärkeintä minulle oli näyttää, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. En halunnut leikkiä ihmismielen pimeillä tai kieroutuneilla puolilla – toiset kirjat tekevät sen kyllä.”
Optimismin lisäksi Hooperin kirja tarjoilee myös maagisia elementtejä. Selvin esimerkki tästä lienee puhuva kojootti James, joka pitää Etalle seuraa pitkällä vaelluksella.
”Romaanissa kirjailija voi luoda kokonaisen uuden maailman. Jos hän haluaa kirjoittaa tarinaansa puhuvan kojootin, hän voi tehdä niin. Se on upeaa! Meillä on paljon loistavaa realistista kirjallisuutta, mutta minä en halunnut pidätellä itseäni enkä sulkea ovia vain sen takia, että jotain asiaa ei ole olemassa tässä meidän todellisuudessamme.”
Feministi, joka kehottaa tavoittelemaan unelmiaan
”Olen feministitaistelija!”, Hooper huudahtaa, kun kysyn kuvailisiko hän kirjaansa feministiseksi.
”Kaikki mitä teen, liittyy jollain tavalla siihen. Etta ja Otto ja Russell ja James ei ole kuitenkaan mikään manifesti, vaan tarkkailen ja haastan sukupuolirooleja siinä hyvin hienovaraisesti. Kun olin aloittelemassa kirjaa, Etan ja Oton roolit olivat toisinpäin: kirjoitin Oton lähtemään kotoa pois. Sitten kyseenalaistin sen, ihmettelin miksi edes oletin, että lähtijä olisi Otto. Kirjasta tuli paljon parempi ja kiinnostavampi, kun kiepautin roolit nurin. Kirjassa nainen on aktiivinen toimija ja mies jää kotiin. Feministinen viesti on selvä, muttei päälle liimattu.”
Hooper kertoo tekevänsä kaikille töilleen elokuvamaailmasta tutun Bechdelin testin.
”Eli varmistan, että tekstissäni on vähintään kaksi nimettyä naishahmoa, että naiset puhuvat toisilleen ja että puheenaiheena ei ole vain mies. Pyrin aina siihen, että kirjoitan kiinnostavista, monitahoisista naisista, jotka tekevät asioita.”
Hooperin romaanin yksi tärkeimmistä teemoista liittyy unelmiin ja niiden tavoittelemiseen. Ikimuistoisessa kohtauksessa Etta patistaa Russellia – pitkäaikaista ihailijaansa – lähtemään viimein kohti unelmiaan: Mene Russell, mene tekemään sitä mitä haluat missä haluat. Mene yksin ja lähde heti, koska haluat ja saat ja pystyt. Olisit pystynyt aina, jos olisit halunnut tarpeeksi kovasti.
Voimmeko saavuttaa unelmamme, kunhan vain tahdomme tarpeeksi kovasti?
”Ainakin voimme yrittää. Meidän pitäisi aina yrittää. Jos ihmisellä on parantumaton sairaus, en tietenkään sano, että hei, yrittäisit vähän enemmän. Mutta valtaosa ihmisten haaveista on lopulta sellaisia, jotka on mahdollista toteuttaa. Esimerkiksi moni kotimaassani Kanadassa on sanonut minulle, että he ovat aina halunneet matkustaa Englantiin. Se on vähän huvittavaa – jos sinulla on jokin asia, minkä olet aina halunnut tehdä, tee se. Älä anna itsesi estää sinua.”
Jaa:
