Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015
251 s.
Miten maailmasta voisi tulla parempi paikka?
Joka viides vuosi. Sillä tahdilla Elina Hirvoselta on ilmestynyt uusi romaani. Esikoinen Että hän muistaisi saman pongahti Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2005; toinen teos Kauimpana kuolemasta voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010. Ja nyt vuonna 2015 Hirvonen räjäyttää potin Kun aika loppuu -romaanillaan.
On perhe, jonka jokainen jäsen haluaa tehdä jotain hyvää. On äiti Laura, joka luennoi opiskelijoille ja poliitikoille ilmastonmuutoksesta. On isä Eerik, joka suunnittelee runnelluille alueille uutta elämää. On tytär Aava, joka hoitaa sodan kolhimia ihmisiä Somaliassa. Ja on poika Aslak, joka päätyy Lasipalatsin katolle pienoiskiväärin kanssa.
”Ihmisiä on enemmän kuin koskaan, vaikka olemme tienneet kauan, että meitä on liikaa. Olemme loinen, joka runnoo alleen kaikkien muiden lajien elintilan. Homo consumericus, ihminen, jonka ainoa päämäärä elämässä on kuluttaa ja ottaa itsestään kuvia kuluttamassa, on kasvanut hirviöksi. Hirviö on pakko tuhota.”
Näin lausuu Aslak – epävarma, kiusattu, yksinäinen poika – ja alkaa ampua.
Hirvonen viivähtää pienen hetken Aslakin liipaisimen eteen osuneiden ihmisten elämässä; antaa heille muutamalla lauseella persoonallisuuden, historian. Mutta tällä kertaa keskiössä eivät ole ampumisen uhrit vaan ampuja ja hänen perheensä. Asetelmasta tulee mieleen Lionel Shriverin Orange-palkittu romaani Poikani Kevin.
Miltä tuntuu äidistä, joka huomaa, että hänen pojallaan ei ole lainkaan ystäviä? Miltä tuntuu isästä, jonka poika lukkiutuu huoneeseensa moneksi päiväksi? Miltä tuntuu siskosta, jonka veljelle kaikki nauravat? Miltä tuntuu perheestä, joka joutuu koko ajan pelkäämään, että vielä jonain päivänä jotain kamalaa tapahtuu? Ja miltä tuntuu siitä pojasta, joka on kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, jolla ei ole ikinä ollut tyttöystävää ja joka löytää ainoat keskustelukumppaninsa netistä, valeprofiilien takaa?
Kenen syytä kaikki lopulta on?
Hirvonen kirjoittaa älykkäästi, mutta ei vaikeasti. Hän on tunteikas, mutta ei imelä. Hän ottaa kantaa, mutta ei saarnaa. Hirvonen rakentaa henkilöhahmonsa taitavasti, tekee heistä inhimillisiä ja rakastettavia. Pienessä tilassa hän onnistuu sanomaan lähes kaiken tarpeellisen ihmisyydestä. Siitä, miten ihminen kaipaa toisen lähelle ja silti pois. Siitä, miten kaikkein läheisimmätkin ihmiset voivat vieraantua toisistaan, salakavalasti mutta vääjäämättä. Jokainen kirjan henkilöistä ikävöi jotakin tai jonnekin: on halu lähteä, halu jäädä, halu pysyä poissa. Tavallinen arki on sekä kauhistus että täydellinen lohtu.
Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteemme, noin vuoteen 2030. Monet sen elementit ovat kuitenkin näkyvissä jo tässä ajassa: maailman väkiluku on jatkanut kasvuaan, malaria on levinnyt eteläiseen Eurooppaan, elintasoerot ovat jyrkentyneet entisestään, talvista on tullut lumettomia. Hirvosen romaania voi lukea hätähuutona maailman tilan puolesta. Miksi poliitikot yhä suhtautuvat ilmastonmuutokseen huvittuneesti tai välinpitämättömästi? Miksi mahdollisuudet vaikuttaa tuntuvat niin pieniltä? Voiko yksi ihminen tehdä yhtään mitään?
Nuoria ja innokkaita opiskelijoitaan katsoessaan perheen äiti Laura on kuitenkin yhä toiveikas: ”Ihmiskunnan voima voi yllättää paitsi tuhoamisessa ja itsekkyydessä myös viisaudessa, kohtuudessa ja uuden luomisessa.”
Yksi tämän vuoden parhaista kotimaisista romaaneista. Ihan varmasti.
Jaa:
