Lumikuningatar | Sylvi

Michael Cunningham : Lumikuningatar
Gummerus 2014
Suom. Raimo Salminen
291 s.

Sisaruudesta ja ystävyydestä kertova romaani muistuttaa runoutta.

 star-7794959star-7794959star-7794959star-7794959 

Olen seurannut Michael Cunninghamin tuotantoa alkaen Tunnit-romaanista, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Lumikuningattaren käännöksen ilmestymistä olen odottanut lähes puoli vuotta. Odotukset kirjan suhteen olivat siis korkealla.

Lumikuningatar alkaa kohtauksella, jossa Barret Meaks kävelee kotiin New Yorkin keskustassa, jälleen kerran jätettynä ja hämmentyneenä, omaan itseensä käpertyneenä. Hänet kuitenkin havahduttaa merkillinen valoilmiö, jolle on vaikea löytää järjellistä selitystä. Cunningham on kuvaillut Barrettin eräänlaisen pyhyyden kokemuksen hengästyttävän kauniisti, ja se onkin eräs romaanin voimakkaimmista kohtauksista. Sen kaiku jääkin soimaan romaanin loppuun saakka.

Lumikuningatar kertoo Barrettin lisäksi hänen muusikko-veljestään Tyleristä, joka yrittää luoda vakavasti sairaalle tulevalle vaimolleen Bethille väkevää rakkauslaulua. Veljesten elämä kiertää omanlaistaan kehää Bethin ympärillä. He rakastavat, menettävät, avautuvat ulkomaailmalle ja sulkeutuvat jälleen toisiinsa. Oman osansa kaikkeen tuovat myös 52-vuotias Liz Compton ja tämän nuori rakastaja Andrew. Henkilögalleria on varsin pieni, mutta se sopii hienosti kirjan sisäänpäinkääntyneeseen tunnelmaan.

Lumikuningatar on tavallaan Cunninghamin tähänastisista romaaneista raskain. Raskaus ei  liity niinkään romaanin sisältöön vaan sen kieleen, joka on hetkittäin äärimmäisen tiheää. Kielikuvat ovat kauniita ja omintakeisia, mutta välillä tuntuu, ettei tarina oikein pääse hengittämään kielen koristeellisuuden alla. Näin ollen henkilöhahmoistakin on ajoittain vaikea saada otetta. Tarinan soljunta kärsii vertauksien ja symboliikan yltäkylläisyydestä.

Luin useita romaanin kohtauksia moneen kertaan. Cunninghamin kerronta on niin latautunutta, kuin romaanin muodon saavaa lyyristä runoutta. Kirja onkin kerronnaltaan fragmentaarinen. Se koostuu impressionistisia vivahteita saavien hetkien kuvailusta, ei niinkään selkeän lineaarisesta tarinasta. Tämä on Lumikuningattaren vahvuus ja samalla sen heikkous, sillä tuntuu ettei tarina kohoa aivan täyteen potentiaaliinsa.

Lumikuningatar ei yllä samankaltaiseen intensiteettiin ja koskettavuuteen kuin Cunninghamin varhaisempi tuotanto (Tunnit, Säkenöivät päivät). Olenkin siihen aavistuksen pettynyt, etenkin kun kirjan luettuani en muista siitä viikon päästä juuri mitään. Teemat ovat suuria, henkilöt kiehtovia ja persoonallisia sekä kieli taidokasta. Verevyyttä ja lihallisuutta jään romaaniin kuitenkin kaipaamaan.

Hienoa Lumikuningattaressa on sen intensiivinen ystävyyden ja sisaruuden kuvaus. Cunningham kommentoi itse aihetta syyskuun Imagen haastattelussa näin: ”Romanttisesta rakkaudesta on kirjoitettu kymmeniä tuhansia romaaneja, ystävyydestä varmaan joitakin kymmeniä. Sitä paitsi eihän raja ole selkeä. Läheinen ystävyys on oikeastaan rakkaussuhde. Tärkeä, syvällinen, kiihkeä, välttämätön. Se ei ole rakkautta Romeon ja Julian tapaan, mutta rakkautta yhtä kaikki.” Lumikuningatar kertookin ennen kaikkea rakkaudesta, sen lukuisista ilmenemismuodoista ja vivahteista.

Jaa:
facebook-2981055twitter-4851352google-7858218pinterest-9680613