Luokkajuhla – Uusi Sylvi

(Återträffen, Ruotsi 2013)
O: Anna Odell
N: Anna Odell, Sandra Andreis, Anders Berg, Kamila Benhamza
K7
Ensi-ilta 7.11.2014

 star-2293642star-2293642star-2293642star-2293642 

Ruotsalaistaiteilija teki elokuvan koulukiusaamismuistoistaan.

Anna Odell (s. 1973) on yksi Ruotsin tunnetuimmista taiteilijoista. Vuonna 1995 Odell joutui psykoosiin ja oli hyppäämäisillään tukholmalaiselta Liljeholmin sillalta. Poliisit toimittivat hänet hoitoon St. Göranin sairaalaan. 14 vuotta myöhemmin Odell lavasti performanssin, jossa hän näytteli tapahtumat uusiksi. Vietettyään yön sairaalassa, hän kertoi lääkärille totuuden. Hän ei ollutkaan sairas, vaan kyseessä oli taideprojekti. Taiteilija sai sakkorangaistuksen sairaalan resurssien haaskaamisesta.

Odellin käsikirjoittama ja ohjaama esikoiselokuva Luokkajuhla tekee sekin fiktiota faktasta. Taiteilijan luokkatoverit järjestivät 9. luokan luokkakokouksen 20 vuotta yläasteen päättymisen jälkeen. Odellia ei kutsuttu. Hän päätti tehdä elokuvan juhlasta ja kertoa samalla koko peruskoulun ajan jatkuneesta koulukiusaamisesta.

Elokuvakritiikissä pitäisi paljastaa mahdollisimman vähän juonta, mutta tällä kertaa se palvelee katsojaa. Ilman seuraavia juonipaljastuksia leffaa vaikuttaa hajanaiselta ja sekavalta.

Elokuva koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa on fiktiivinen kuvaus luokkakokouksesta sellaisena, jollainen se olisi voinut olla, mikäli Odell olisi saanut osallistua. Fiktion ja faktan rajat hämärtyvät, kun taiteilija itse näyttelee pääosaa oikeiden näyttelijöiden joukossa. Odell arvelee, ettei häntä kutsuttu tilaisuuteen, koska luokkatoverit pelkäsivät hänen järjestävän jonkinlaisen kohtauksen. Elokuvassaan hän esittää, millainen tuo kohtaus olisi voinut olla.

Elokuvan toinen osa nojaa enemmän faktaan. Siinä Odell näyttelee näyttelijöiden kanssa keskusteluja, joita hän kävi luokkakavereidensa kanssa kokouksen jälkeen. Taiteilija näytti heille elokuvansa ja pyysi heitä kertomaan siitä mielipiteensä. Suurin osa heistä ei halunnut tavata Odellia eikä niidenkään kanssa, jotka suostuivat, syntynyt kovinkaan rakentavaa keskustelua.

Elokuvan voima on siinä, että Odell peittelee tunteitaan yhtä vähän kuin käsivarsiaan risteileviä viiltelyarpia. On ahdistavaa kuulla julmuuksista, joiden kohteeksi ohjaaja on joutunut lapsena – vaikka syyllisetkin ovat olleet lapsia. Erityisen ahdistavaksi katselukokemuksen tekee se, että katsoja tietää, mitä kiusaaminen aiheutti: psyykkisen romahduksen ja itsetuhon kierteen.

Edes elokuvan sisältämä sysimusta huumori ei juuri onnistu pehmentämään vaikutelmaa. Odell onnistuu myös purkamaan kiusaamisen dynamiikkaa. Hän on yhtä vihainen kiusaajilleen kuin niillekin, jotka seurasivat sitä sivusta puuttumatta siihen.

Luokkajuhla on herättänyt kotimaassaan keskustelua kiusaamisesta. Etupäässä asiaa on kuitenkin käsitelty sivuraiteella. Odellia on syytetty siitä, että hän leimaa elokuvan perusteella tunnistettavat ihmiset koulukiusaajiksi. Elokuvaa kritisoineet ovat sitä mieltä, että on väärin tuomita ihmisiä teoista, joita he ovat tehneet yli 20 vuotta sitten.

Mielestäni Odell lyö leiman aivan samalla tavalla myös itseensä. Monet ajattelevat, että kiusaaminen on kiusatun oma vika ja osoitus kiusatun heikkoudesta. Kostokaan tuskin maistuu kovin suloiselta, kun osa katsojista ja kriitikoista on puolustanut kiusaajia vedoten siihen, että he eivät olleet edes täysi-ikäisiä.

Anna Odell, fakta, fiktio, koulukiusaaminen, Luokkajuhla, luokkakokous