Kuvitus: Aapo Kukko
Se oli niitä päiviä, jolloin ei vain pysty olemaan hetkeäkään paikallaan. Helsinki hohkasi kuumaa, kerrankin. En ollut käyttänyt yöpukua viikkokausiin, saatika sitten vaatteita kotona. Joka kerta kun hellemekkoni liimautui hiestä selkään, toivoin etten tarvitsisi niitä ulkonakaan.
Ehkä juuri siitä syystä heräsin kummallisen kevyeeseen tunteeseen kiitäessäni alas Hermannin pieltä Kalasatamaan. Olin matkalla hämärältä mutta herkulliselta kuulostaviin juhliin teollisuusalueella, myöhässä niinkuin aina ja mitä ilmeisimmin unohtanut rintaliivini… Kuuma oli kai sekoittanut pääni, koska huomasin jotenkin viihtyväni ilman niitä , olin aina pitänyt pienistä rinnoistani – ne liikkuivat levottomasti korkeiden korkojeni tahdissa.
Teollisuushalli oli liian täynnä ja ihmiset vilvoittelivat ikkunoilla ja kolhoilla parvekkeilla. Yritin tunkea läpi hikisen ihmismassan. Jokainen jota kosketin hymyili minulle. Hämärtyvässä heinäkuun illassa Helsinki oli täynnä rakkautta – juuri sellainen kaupunki missä täytyy elää. Etenin hiljalleen musiikin kietoutuessa kehoni ympärille, en oikeastaan välittänyt vaikka tiesin ystävieni odottavan minua jossain juhlivan massan toisella puolella. Antauduin ihmisten vietäväksi – oloni tuntui turvalliselta.
Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, että kämmen oli levännyt vatsallani jo tovin. Se oli hyvä kämmen, valtava, karhea, mutta otteessaan lempeä. Hallitsemattomalle liikkeelle avautunut ruumiini havahtui ja käsivarren ote reagoi siihen välittömästi. Painauduin vaistonvaraisesti syliin, niskakuoppani valtasi parrankarhea, ahnas suu, joka tuntui hengittävän minua syvemmältä kuin iholta. Yhtäkkiä havahduin ihmisiin ympärilläni, kukaan ei ollut reagoinut. Suljin silmäni ja käsi liukui uskomattoman luonnollisesti hameeni kauluksesta sisään, löysi tiensä lämpimään jalkoväliini ja ensi töikseen juuri sen oikean paikan…
”Mitä mies – milloin sä olet tullut takaisin??!!”
Olisin kaatunut miehen päästäessä minut otteestaan, jos ei hän olisi ikään kuin asettanut minua paikoilleen, sulavasti nostanut minua vierelleen.
”No onhan siitä jo vähän aikaa – me lähdetään liikkeelle taas ens viikolla…”
Miehellä oli yllättävän raaka ääni, hän piti kättään kevyesti ristiselälläni, aivan kuin olisin hänen. Se oli miellyttävää, kuin koppi ilmalennosta. Mies oli pitkä eikä näyttänyt sopivan juhlien trendikkäiden kaupunkiliitäjien joukkoon. Tumma, vähän ylikasvanut sänkitukka – musta t-paita, jossa oli Clashin laulaja ja kuluneet farkut. Mies kantoi itseään niin kuin komeat miehet kantavat – paitsi, että tämä oli ruma. Eittämättömän rokonarpinen, ahavaihoinen ja romuluinen.
Ruma mies, jolla oli upeat käsivarret ja mielettömän väriset silmät. Ne vilkaisivat minua ohimennen hänen kääntyessään ystävänsä viemänä väkijoukkoon. Kämmen irtautui hitaasti omastani ja nostin käteni vielä lämpimänä huulilleni, työnsin sormen suuhuni ja kuin tajuamatta missä olin, liu´utin sen hitaasti ulos. Ja juuri silloin mies kääntyi, näki ja hymyili. Hurjan, käsittämättömän seksikkään hymyn. Ja katosi.
Hoipertelin nojaamaan seinään ja kesti hetken koota itseni. Löysin ystäväni, ilta jatkui sumussa. Join viiniä, poltin harvinaisen tupakankin – en pysynyt hetkeäkään paikoillaan. En nähnyt miestä missään, enkä pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä miltä hänen kova haaransa oli tuntunut pakaroitani vasten. Mieleni teki nihkuttaa itseäni porraskaiteisiin – olin levoton kuin kissa kiimassa.
Valtavan teollisuushallin jokainen sopukka oli täynnä ihmisiä. Turhautuneena löysin portaat, jotka johtivat seuraavaan kerrokseen. Nousin suutelevien parien ohi ja jatkoin matkaani ylöspäin saadakseni olla hetken rauhassa – ylemmän kerroksen toimisto oli jäänyt auki melkein täyden shampanjapullon unohduttua ovenpieleen. Nappasin pullon ja kävelin kysymättä tyhjään tilaan. Piirrospöytiä, papereita, kesken jääneitä toitä – luovien ihmisten leluja. Takanani kävi ovi.
No, olisihan se voinut olla joku muukin. Vaikka eräs noista tuhannesta hintelästä taideopiskelijoista, jotka tamppasivat yötä alakerrassa. Mutta jotenkin vain tiesin, ettei näin ollut.
Jatkoin kääntymättä hidasta käyskentelyäni samalla kun avasin hameeni vetoketjun. Mies seisahtui kun kumarruin hitaasti kuorimaan vaatteen päältäni. Ripottelin puuvillaisen kesäpaitani lattialle, kohotin shampanjapulloa huulilleni ja nojauduin valtavaa valkoista pöytää vasten. Miehen viimeiset askeleet olivat verkkaiset, herkuttelevat. Hän juoksutti sormeaan pitkin selkärankaani samalla avaten housujaan. Liu´uttaessaan pitsipöksyjäni alas hän maistoi pakaraani, säärtäni, pitäen samalla isolla kädellään kiinni lanteestani. Toisella hän ohjasi oman käteni selkäni taakse ja kääri sen hellästi kalunsa ympärille. Se oli täydellinen. Juuri tarpeeksi paksu, sykkivä ja halukas. Enkä jaksanut enää odottaa, että mies olisi sisälläni. Pitkään.
Aamu nousi kaupungin ylle. Viimeiset väsyneet juhlijat lopettivat rytmiä alakerrassa. Minä suutelin merirosvon nänniä – se oli tumma ja jäykistyi. Parin päivän päästä hän lähtisi taas. Mutta se oli pitkä aika. Pehmeässä kesäaamun valossa katsoin miehen merenvärisiin silmiin hänen tullessaan minuun uudestaan.