Kun toiset juhlivat pyhäinmiestenpäivää, toiset viettävät aikaansa epäpyhän äärellä Night Visions -festivaaleilla. Sylvi tsekkasi ennakkoon eilen alkaneen elokuvatapahtuman tarjontaa.
Maps to the Stars
(Kanada/USA/Ranska 2014)
O: David Cronenberg
N: Julianne Moore, Mia Wasikowska, Robert Pattinson, Evan Bird, John Cusack
On helppo irvailla Hollywoodille, mutta on vaikea tehdä se hyvin. Ohjaaja David Cronenberg ei olekaan mikään aloittelija, eikä sitä ole vähemmän tunnettu käsikirjoittaja Bruce Wagnerkaan. Duon elokuva on pisteliään tuolla puolen. Maps to the Stars on puhdas painajainen.
Ja painajainen pesii Weissin perheessä. Perheen poika on ensimmäisestä huumeriippuvuudestaan hiljattain irti päässyt teinitähti, isä elämäntapaguru ja äiti rahanyörejä hiplaava agentti. Perheen tytär (Mia Wasikowska), hullu pyromaani, piilotettiin aikanaan pois. Perhe on yksikkö, jonka yksilöt tulevat toimeen niin kauan kuin hyötyvät toisistaan.
Teinitähden lisäksi Hollywoodin korkeinta kastia edustaa Havana Segrand, Julianne Mooren esittämä näyttelijä toisessa polvessa. Judy Garlandista muistuttava äiti-tarina, ikääntyminen ja tähtikuvan ylläpito ovat vetäneet Segrandin narsistiseksi raivottareksi ja teennäisen gurun lypsylehmäksi.
Hahmojen tarinat liittää toisiinsa Hollywood. Tähteys vetää puoleensa jokaista hahmoa tavalla, jossa on zombiepidemian, palkoihmisten ja sieluttomien vampyyreiden tuntua – siis kauhun elementti. Maps to the Stars onkin kanadalaisen Cronenbergin komea paluu lajin pariin. Kauhun muoto vain on muuttunut; ei varsinaisesti hienovaraisemmaksi mutta salakavalammaksi. Se iskee laatudraaman keskeltä, erinomaisten näyttelijöiden suunnalta.
Kaisu Tervonen
To 30.10. klo 20.00 Kinopalatsi 1
Welcome to New York
(USA 2014)
O: Abel Ferrara
N: Gérard Depardieu, Jacqueline Bisset
Huumeita, viinaa, prostituoituja, sikailua. Näistä aineksista koostuu pankkiiri Deverauxin (Gérard Depardieu) julkea elämä, kunnes hän eräällä saastaisella New Yorkin matkallaan joutuu pinteeseen seksihulluudestaan ahdisteltuaan hotellin siivoojaa.
Abel Ferraran uusin elokuva esittelee läpeensä pahan pohatan, joka muistuttaa hyvin paljon Dominique Strauss-Kahnia, ranskalaista presidenttiehdokasta ja entistä valuuttarahaston pomoa. Strauss-Kahn sai 2011 syytteet seksuaalirikoksesta hotellin työntekijää kohtaan.
Ferrara on myöntänyt tapauksen innoittaneen häntä, mutta ei myönnä elokuvan kertovan itse Strauss-Kahnista. Röyhkeästi ohjaaja on kuitenkin käyttänyt kerronnassa muun muassa oikeita Strauss-Kahnin oikeudenkäynnistä kertovia pressitiedotteita. Poliitikko on uhannut elokuvan tekijöitä oikeustoimilla, eikä elokuva saa edes teatterilevitystä Ranskassa.
Kaikin puolin niljakasta ja inhottavaa Deverauxia ei voisi kukaan näytellä paremmin kuin Depardieu. Jos sanakirjassa olisi kuva sikamaisesta seksielostelijasta, se varmaan näyttäisi kutakuinkin Depardieulta. Ohjaajana Abel Ferrara on verraton himon ja turmeltuneisuuden tulkki: hän osoitti jo Pahalla poliisilla (1992) saavansa elokuvalla aikaan katsojassa ennennäkemätöntä inhoa ja puistatusta.
Ikävä kyllä Welcome to New York ei yllä pelkällä puistattavuudellaan lähellekään Pahan poliisin tasoa. Deveraux olisi uskottavampi ja sitäkin karmeampi, jos hahmo osoittaisi inhimillisiä piirteitä edes tyttärensä kanssa keskustellessaan. Dialogi aiheutti paikoitellen myötähäpeää, eikä asiaa helpottanut elokuvan verkkainen tahti ja dokumentaarimaisuus.
Tuuli Sirkeinen
La 1.11. klo 16.40 Kinopalatsi 1
WolfCop
(Kanada 2014)
O: Lowell Dean
N: Leo Fafard, Amy Matysio, Jonathan Cherry, Sarah Lind
Kyttäkomedian ja ihmissusikauhun fuusio WolfCop ei ole kummoinen elokuva. Sen täydellisempää loppusuoraa ei Maximum Halloween 3014 -leffayölle kuitenkaan voisi kuvitella. WolfCop puree parhaiten silloin, kun naurut ovat halvassa, uni silmässä ja promilleannos koholla.
Lou Garou (ihmissusi on ranskaksi loup-garou!) on pikkupaikkakunnan kyttä. Löyhällä työmoraalilla ja ainaisella parransängellä varustettu poliisi pistäytyy juottolassa myös kesken työpäivän, eikä kilpaile parhaan työntekijän palkinnosta, joka osuukin aina kollega Tinalle (Amy Matysio). Garoun (Leo Fafard) kiinnostus poliisityötä kohtaan nousee vasta, kun hän joutuu oudon rituaalin kohteeksi ja paikallinen poliitikko löytyy kuolleena.
Lowell Deanin elokuvan ankeat maisemat ja lakoninen päähahmo uponnevat pohjoisen katsojiin. Garoun toveria näyttelevällä Jonathan Cherryllä on brucecampbellmaista karismaa, joka sopii komedian irrottelevaan tyyliin.
WolfCop on elokuvapikaruuan kaltaista hengenravintoarvoiltaan kehnoa mättöä, joka tosin silloin tällöin maistuu paremmin kuin gourmet.
Kaisu Tervonen
To 30.10. klo 22.05 Kinopalatsi 2
Su 2.11. klo 7.20 Kinopalatsi 9
Get Action!!
(Japani 2014)
O: Jun’ya Kondô
Night Visions on hemmotellut musiikin ystäviä jo useaan otteeseen näyttämällä Suomen ensi-illoissa mielenkiintoisia dokumentteja: Loputon Gehennan Liekki, katsaus Suomen black metal-kulttuuriin, Last Days Here, dokumentti Pentagram-yhtyeen laulaja Bobby Lieblingistä ja A Band Called Death, esittely ensimmäiseksi punk-bändiksi tituleeratusta Deathista. Nyt erityisesti garagepunk-diggareita ilahduttaa Get Action!!, Teengenerate-bändin lyhyt, mutta sitäkin vauhdikkaampi rock’n’ roll-pläjäys.
Yhtye ehti soittaa ainoastaan kolme vuotta yhdessä vuosina 1993-1996. Erityislaatuiseksi bändiä ei tehnyt ainoastaan heidän energinen ja kusipäisen punkin soittonsa, vaan myös määrätietoinen pyrkimyksensä tulla tunnetuksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Tuohon maailman aikaan punkbändin ei ollut yleistä lähettää demojaan rapakon taakse. Onneksi lähettivät, sillä yhtyeen kaksi kokopitkää levyä julkaisivat maineikkaat levy-yhtiöt Crypt Records (Get Action, 1994) ja Symphaty For The Record Industry (Savage, 1996). Teengenerate keikkaili vimmatusti niin kotimaassaan kuin Yhdysvalloissa ja Euroopassa.
Teengeneraten vaikutuksesta ja erinomaisuudesta käyvät kameralle kertomassa jäseniä toinen toistaan siistimmästä bändistä: Guitar Wolfista, The 5,6,7,8´:sta, Radio Birdmanista, Teenage Fanclubista, New Bomb Turksista ja Registratorsista. Valitettavasti elokuvan sisältö on suurimmaksi osaksi kyseistä hehkutusta, ja jos ei ole asiaan vihkiytynyt, saattaa katsoja kyllästyä juonikäänteiden puutteessa.
Mielenkiintoa pitävät yllä räkäiset keikkataltioinnit ja yhtyeen veljesten, laulajan Fifin ja kitaristi Finkin kertomukset siitä, millaista oli kasvaa levynkeräilijänä ja rokkarina Japanissa. Löyhiä juonikäänteitä tarjoavat rumpalin vaihdokset, joita oli yhteensä kolme, ja muut yhtyeen sisäiset jännitteet.
Dokumentti on tehty Teengeneraten 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Vaikka se ei dokumenttina ole varsinainen mestariteos, on sen olemassaolo mainio muistutus garagepunkin elinvoimaisuudesta ja toivon mukaan julistaa sen ilosanomaa uusille sukupolville.
Tuuli Sirkeinen
To 30.10. klo 16.00 Kinopalatsi 5
La 1.11. klo 12.45 Kinopalatsi 5
The Sacrament
(USA 2013)
O: Ti West
N: Joe Swanberg, AJ Bowen, Kentucker Audley, Amy Seimetz
Blair Witch Projectin jälkeiset, muka-dokumentin muotoon tehdyt kauhuleffat ovat harvoin kolahtaneet. Kertojan käsissä poukkoileva kamera ei luo niinkään realismia kuin akuuttia ärsytystä. The Sacramentin kohdalla metodi kuitenkin toimii niin kuin sen on tarkoitus; kameran näennäisesti taltioimat kauhut näyttävät ja tuntuvat olevan tästä elämästä.
Tarinassa kameraa kantaa Vice-uutistiimin kuvaaja. Hän on lähtenyt toimittaja Samin (AJ Bowen) ja tämän toverin Patrickin (Kentucker Audley) kanssa Eden Parishiin, vieraassa maassa sijaitsevalle farmille, jota asuttaa röykkiöllinen salaperäistä “Isää” (Gene Jones) seuraavia kansalaisia. Heidän joukossaan on Patrickin sisko (Amy Seimetz).
Käsikirjoittaja-ohjaaja Ti West osaa luoda uhkaavalta löyhkäävän tunnelman paljastamatta kaikkia korttejaan. Jännitys kasaantuu vähitellen. Päähahmot eivät ole urpoja, jotka asettavat itsensä tieten tahtoen vaaran paikkaan, vaan terveellä epäluulolla varustettuja – ja siten samastuttavia – kerronnan kuljettajia.
Erilaiset kultit ovat kuuluneet kauhuelokuvien vakiovarustukseen, mutta The Sacramentin esittämä yhteisö on lähellä myös rauhaa rakastavaa ja maan antimista elävää hippiaatetta. Sitä tehokkaampaa on, kun julkisivu murenee. Ja tietenkin se murenee.
Kaisu Tervonen
To 30.10. klo 20.15 Kinopalatsi 2
Starry Eyes
(USA 2014)
O: Kevin Kolsch, Denis Widmyer
N: Alex Essoe, Noah Segan, Amanda Fuller
Kun elokuva kertoo näyttelijyydestä ja koko elokuvateollisuudesta, toivoisi näyttelijätyön olevan priimaa. Tässä psykologisessa kauhuleffassa se jättää kuitenkin kylmäksi.
Sarah (Alex Essoe) on elokuvateollisuuden uhri – välillä ihan kirjaimellisestikin. Kaltaistensa kanssa Hollywoodissa asuva nuori nainen haaveilee urasta valkokankaalla, mutta hermoilee koekuvauksissa roolit ulottumattomiin ja tekee tarjoilijan töitä elääkseen. Roolittaja sattuu kuitenkin näkemään Sarahin väkivaltaisen ahdistuskohtauksen koekuvauspaikan vessassa, ja yhtäkkiä kutsu käy tuottajan kartanoon.
Starry Eyes alkaa jännärinä kunnianhimon faustilaisesta kulminaatiosta. Essoen roolityöstä kärkästä kiipijämentaliteettia on kuitenkin vaikea tavoittaa. Psykologisoinnilla ei ole tosin enää väliä, kun Sarah alkaa käydä läpi muutoksia. Tuottajan halun kohteena olevasta kropasta alkaa löytyä epäinhimillisiä piirteitä.
Kokonaisuus ei toimi kommenttina Hollywoodin julmasta luonteesta, eikä elokuvan tarjoama metamorfoosi ole kauhistuttava, vapauttava tai edes kiinnostava.
Kaisu Tervonen
To 30.10. klo 15.45. Kinopalatsi 1
Su 2.11. klo 1.15 Kinopalatsi 1