Omavaltaista menettelyä – Uusi Sylvi

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Siltala 2014
Suom. Sanna Manninen
214 s.

 star-4288115star-4288115star-4288115star-4288115star-4288115 

Valtapeliä ja itsepetosta.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tarkemmin olen pitänyt huolen siitä, että nukun kunnolla ja riittävästi, että pidän unirytmini vakaana. En kukkunut katsomassa jalkapallon MM-kisoja ja baaristakin könyän kotiin yleensä jo puolilta öin. Koska mikään ei saa häiritä uniani, koskaan.

Ja sitten tuli tämä Lena Andersson. Mokomakin ruotsalaisfriidu, joka kirjoittaa niin hyvin ja sellaisesta aiheesta, ettei lukemista yksinkertaisesti voi jättää kesken. Luin Omavaltaista menettelyä yhden illan ja yön aikana, menin töihin aivot ja ruumis rättiväsyneinä, mutta silti kummallisella tavalla täynnä energiaa.

Omavaltaista menettelyä kuvaa terävästi ja melkoisen nolostuttavastikin, kuinka epätoivoinen rakastuminen voi tehdä fiksusta ihmisestä täysin arvostelukyvyttömän. Romaanissa perin älykäs nainen, runoilija ja esseisti Ester Nilsson ihastuu munaskuitaan myöten taiteilija Hugo Raskiin, joka tuntuu rakastavan lähinnä itseään ja vapauttaan.

Hugo ojentaa Esterille köyttä: he käyvät syvällisiä keskusteluja, istuvat ravintoloissa, lopulta nauttivat myös lihan iloista. Mutta aina kun Ester luulee suhteen edenneen oikeasti vakavammalle tasolle, Hugo perääntyy. Hän ramppaa toisessa kaupungissa toisen naisen luona, ei vastaa Esterin tekstiviesteihin, vetoaa työkiireisiin, kun Ester vaatii tapaamista.

Ja kun Ester viimein alkaa hieman päästä Hugosta yli, mies soittaa, hymyilee, sanoo muutaman ystävällisen sanan. Esterin toivo on taas herännyt!

Hugolla on suhteessa kaikki valta, koska hän välittää vähemmän.

Jonkun näkökulmasta Ester saattaa olla vain tyhmä, rasittava roikkuja. Mutta lukija, joka tietää, millaista on olla rakastunut ihmiseen, joka ei ota mutta ei myöskään kunnolla jätä, kokee Esteriä kohtaan suuria sympatian ja hellyyden tunteita. Tekee mieli huutaa ”unohda se sika jo!”, ja silti samaan aikaan tietää, ettei unohtaminen millään onnistu, jos toinen toteaa puhelimessa, että ”soitellaan”. Silloin miettii vain, että koska, OI KOSKA, puhelin soikaan. Tänään! Joohan, tänään? Omat työt jäävät tekemättä, koska vain odottaa.

Andersson kuvaa ärsyttävän taitavasti rakastuneen ihmisen itsepetosta. Lukija – ja Esterin ystävättäret – tajuavat hyvin nopeasti, ettei Hugo ole minkään vaivan arvoinen, mutta Ester jaksaa selittää Hugon petollisen toiminnan aina parhain päin.

”Hän ei missään tapauksessa soittaisi Hugolle tänään. Hän soitti. Hugo ei vastannut. Kello tuli kahdeksan. Hän mietti, mistä syystä Hugo ei halunnut olla hänen kanssaan heidän ensimmäisenä yhteisenä perjantai-iltanaan. Hän ei ymmärtänyt. Mutta painostaa ei saanut. Koskaan ei saa painostaa. Piti olla vain huomaavainen ja avulias olematta tukahduttava. Kaikelle löytyi luonnollinen selitys, hän ajatteli. Hugolla oli rankka työvaihe meneillään. Hugo oli varma hänestä eikä kokenut tarvetta pitää jatkuvasti yhteyttä tai ilmoitella tekemisistään, sillä heillä oli rikkumaton yhteys. He luottivat toisiinsa.”

Omavaltaista menettelyä lienee kirja, joka jakaa lukijoita. Ymmärrän, että se voi vituttaa äärettömästi. Ymmärrän, että Ester hahmona voi tuntua raivostuttavalta. Ymmärrän ehkä jopa sen, että jonkun mielestä romaani, joka jauhaa loputtomiin yhden tuhoon tuomitun suhteen ympärillä, voi jo ajatuksena tuntua loputtoman tylsältä ja turhalta. Mutta silti – minulle Anderssonin toinen suomennettu romaani on viiden tähden kirja. Tuttu, lämmin, viiltävän älykäs.

ihmissuhteet, Lena Andersson, Omavaltaista menettelyä, valta