Only God Forgives | Sylvi

(Ranska – Thaimaa – USA – Ruotsi 2013)
O: Nicolas Winding Refn
N: Ryan Gosling, Kristin Scott Thomas, Vithaya Pansringarm, Tom Burke
K16
Ensi-ilta 7.6.2013

 star-5206515star-5206515star-5206515half_star-7361951 

Driven jatko-osan päähenkilö piilotetaan tyylikkään kuvan ja musiikillisen jatkumon yhtenäisyyteen.

Ryan Gosling on ollut jo tovin urallaan siinä pisteessä, että elokuvista, joissa hän näyttelee, puhutaan ”Gosling-elokuvina”. Tämä siis riippumatta siitä, kuka filmin on ohjannut tai mitä genreä se edustaa. Olipa Goslingista mitä mieltä tahansa, on pakko myöntää, että filmografian lajityyppivalikoima on varsin kattava. Tytöt tykkää komediasta, peruskatsojat indieen vivahtavista draamoista ja kovemmat harrastajat Driven (2011) tyyppisistä katu-uskottavista kulttiteoksista.

Näitä Gosling-elokuvia tarpeeksi katsottuaan niiltä on oppinut odottamaan tiettyjä asioita, kuten tähtensä estotonta asettelua kohtalokkaisiin lavasteisiin, valaistuskikkailua ja Goslingin ihan mukiinmenevän vartalon edullisista kuvakulmista esittelevää kameratyöskentelyä. Driven ja The Place Beyond the Pinesin (2012) goslingismin jatkoksi liittyy nyt toinen Nicolas Winding Refn – Ryan Gosling -yhteistyö Only God Forgives

Tapahtumapaikkana on Bangkok, jossa kaksi veljestä pyörittää huumebisnestä ja kulissina toimivaa thainyrkkeilyklubia. Toinen veli Billy (Tom Burke) näkee päiviensä päättyvän varsin hurmeisissa merkeissä, jolloin areenalle kävelee veljesten äiti Crystal (Kristin Scott Thomas) valkyyriamaisessa julmuudessaan vaatimaan Juliania (Gosling) kostamaan isoveikkansa kuoleman. Vastapoolina ulkomaalaisille toimii Vithaya Pansringarmin näyttelemä paikallinen lainkoura ja oman käden oikeuden soveltaja Chang.

Only God Forgives kertoo yhtälailla Julianista kuin Crystalistakin. Äidin suhteessa poikiinsa on jotain kummallista, mutta kauas ei oudosta jää Julianin absoluuttinen ilmeettömyys tai tämän Twin Peaks -tyyliset tripit omiin seksuaalisuutta ruotiviin rinnakkaistodellisuuksiin. Crystal sentään ilmaisee tahtonsa ja puhuu sujuvasti päivällispöydässä miniäehdokkaalleen poikiensa kullien koosta, mutta Julianista ei oikein saa otetta missään vaiheessa.

Goslingin tähteys toimiikin elokuvaa vastaan. Alkuosa on täynnä tehokkaita ja hitaita otoksia Julianista, joista jokainen kelpaisi julistekuvaksi. Mutta ollakseen hahmona kiinnostava loppuun saakka, Julianista olisi annettava katsottavaksi hieman enemmän kuin nyrkkiin nykien puristuvat kädet tai adrenaliinipöllystä laajentuneet silmät. Huomio kiinnittyy väistämättä Scott Thomasin Crystaliin ja Donatella Versacelta lainatun vaatetuksen taidokkaasti korostamaan olemukseen, joka huokuu yksisilmäistä selviytymiskamppailua.

Elokuvassa on onnekseen erinomainen soundtrack ja kiinnostava äänimiksaus. Ääntä käytetään täsmällisesti yhtenä kerronnan osana, esimerkiksi muutamassa kohtauksessa, jossa roolihenkilö selittää tapahtumia thai-kielellä. Murhatun tytön käsipuolen isän monologin sijaan kuullaan hyvin tyypillistä elokuvamusiikkia, joka korostaa tapahtuneen väistämättömyyttä ja ennakoi tulevaa. Leffaan täsmäsävelletty musiikki on looginen jatko Cliff Martinezin Drive-sävellyksille ja sivuaa tunnelmallisesti myös Martinezin säveltämää Spring Breakers -yllätyshittiä tältä keväältä.