Suomen Kansallisooppera
Ensi-ilta 4.9.2015
Oopperan kummitus jää kummittelemaan katsojan mieleen.
Valtavan suosion saavuttanut Oopperan kummitus nähdään nyt ensi kertaa Suomessa, muutamin muutoksin Kansallisoopperan omana versiona. Ei siis ole kovin suuri yllätys, että musikaalin liput myytiin hyvin nopeasti loppuun.
Musikaalin on nähnyt noin 140 miljoonaa ihmistä 30:ssä maassa ja se perustuu Gaston Leroux’n samannimiseen romaaniin vuodelta 1911. Ensimmäisen näyttämöversionsa tarina sai vuonna 1986. Kriitikot ovat välillä suhtautuneet musikaaliin nuivasti, mutta sen suosio ei näytä hiipumisen merkkejä.
Oopperan kummitus sijoittuu 1800-luvulle, jo hieman liitoksistaan rapistuneeeen Opéra Populaireen. Isänsä menettänyt Christine kohtaa menneisyytensä riivaaman, oopperan kellareissa ja salakäytävissä asuvan miehen, Phantomin, joka peittää rujot kasvonsa naamion taakse. Hauraassa mielentilassaan Christine luulee ystävystyneensä eräänlaisen musiikin enkelin kanssa, jonka hänen edesmennyt isänsä on luvannut lähettää häntä opettamaan.
Christinen tunteet jakaa hänen kiintymyksensä varakreivi Raouliin, joka Christineä rakastaa. Toisaalla Christinen pakkomielteinen suhde Phantomiin saa hänen todellisuutensa vääristymään.
Andrew Lloyd Webberin säveltämän musikaalin toteutus on visuaalisesti onnistunut, ja noudattelee klassista musikaalin näyttämöllepanoa yleisön yllä huojuvaa kattokruunua myöten. Lavastus yhdistettynä voimakkaaseen musiikkiin saa katsojassa aikaan kylmiä väreitä. Kerronta on selkeää, ja vaikka tarina ei ehkä olekaan kaikkein loogisin, se avautuu katsojalle vaivattomasti. Myös Marjaana Mutasen puvustus ja Timo Alhasen valaistus ovat taidokkaat ja luovat omat vivahteensa teoksen tunnelmallisuuteen.
Oopperan kummituksessa on myös viihteellisyyden ohella yllättävää syvyyttä. Pohdin paljon teoksen vertauskuvallisia tasoja, niin esityksen aikana kuin sen jälkeenkin. Phantom on hahmona allegorinen, jota Kansallisoopperan visuaalinen toteutus vahvistaa. Erityisen vaikuttava on kohtaus, missä Christine ja Phantom liikkuvat lavalle liukuvissa labyrintinkaltaisissa portaikoissa jotka johtavat Phantomin kotiin, todellista goottiromantiikkaa huokuvaan tummasävyiseen luolaan.
Vaikka Phantom onkin selkeästi todellinen lihaa ja verta oleva ihminen, eikä Christinen mielen tuotos tai aave, välillä herää kysymys, mikä hänestä on tytön kuvitelmaa ja mikä pohjimmiltaan totta? Tällä tasolla Phantom voisikin olla kuin minkä tahansa riippuvuuden kuvaus. Kuten teoksessa lauletaankin: ”Oopperan kummitus on siellä… mieleni sisällä.”
Katsojana palaan mielessäni yhä uudelleen Phantomin hahmoon. Siihen, että uhkaavan ja jopa pelottavan hahmon takana on vain rikkinäinen ja traumatisoitunut ihmisparka, joka yksinäisenä ja katkerana vaeltaa näyttämön kulisseissa. Tarina on pohjimmiltaan hyvin traaginen, eikä Christinen ja Phantomin suhteessa ole kyse rakkaudesta ja todellisesta kiintymyksestä, vaikka hetkittäin heistä molemmat tuntuvat niin kuvittelevan.
Sofie Asplund tekee hienon ja herkänraikkaan roolityön Christinenä ja Hanna-Leena Haapamäkeä Carlotan roolissa on ilo kuunnella. Luonnollisesti voimakkaimman mielikuvan ja muiston luo kuitenkin Ilkka Hämäläisen rokkaava tulkinta itse Phantomista. Hämäläinen tuo hahmoon särmää ja persoonaa menettämättä kuitenkaan Phantomin mystisyyttä. Tero Harjuniemi Raoulin roolissa ansaitsee kiitosta karismastaan ja klassisesta tyylikkyydestään.
Rooleissa: 22.9. näytöksessä Sofie Asplund, Ilkka Hämäläinen, Tero Harjunniemi, Sauli Tiilikainen, Juha Riihimäki, Hanna-Leena Haapamäki
Musiikki: Andrew Lloyd Webber Sanoitus: Charles Hart, Richard Stilgoe Musiikinjohto: Nick Davies, Kurt Kopecky Ohjaus: Tiina Puumalainen Lavastus: Teppo Järvinen Puvut: Marjaana Mutanen Koreografia: Osku Heiskanen Valaistus: Timo Alhanen
Äänisuunnittelu: Andreas ”Stanley” Lönnquist, Sakari Kiiski
Andrew Lloyd Webber, Kansallisooppera, musikaali, Oopperan kummitus, Tiina Puumalainen